”Ei se kuitenkaan onnistu, miksi edes yrittää”

Olen henkeen ja vereen optimisti, olen aina ollut. Ajattelen asioita myös realistisesti ennen kuin innostun liikaa, mutta yksi asia mikä minut saa usein todella surulliseksi, on ihmisten pessimistisyys ja se, että jo valmiiksi todetaan, että ei tämä tule onnistumaan. Jo valmiiksi käännetään hyville ideoille selkä, eikä innostuta edes yrittämään. Ei ymmärretä, että kehitys tapahtuu muutoksella, ei pelolla ja negatiivisuudella.

Tiedän, että jos jossakin olen hyvä, niin innostamisessa ja siinä, että asioita saadaan tapahtumaan. Olen myös ymmärtänyt, että optimistisuus on näissä asioissa äärettömän tärkeää ja jos joka kerta uuteen asiaan ryhtyessä epäröisin liikaa, ei mistään tulisi mitään. Pitää luottaa omaan itseensä ja samalla myös muihin, jotka ovat toteutuksessa mukana. Yhtäkään asiaa ei voi lähteä ideoimaan saati sitten toteuttamaan, mikäli ollaan jo valmiiksi sitä mieltä, että mikään ei kuitenkaan onnistu. Vai uskotteko te, että yhdestäkään yrityksestä tulisi menestystarinaa vain epäröinnin ja pessimistisyyden pohjalta? En usko minäkään.

Muistan, kun olin ensimmäistä kertaa järjestämässä isoa tapahtumaa ja minua jännitti todella paljon. Tapahtumasta oli suuria odotuksia ja saimme tiimin kesken suuren vastuun sen toteutuksessa. Muut olivat tehneet kyseisiä tapahtumia aiemminkin ja kun uusin silmin katsoin asioita, näin että moneen asiaan olisi tehtävä muutos. Kerroin näistä asioista ja huomasin pian olevani monessa asiassa mielipiteideni kanssa yksin. Muut olisivat tahtoneet toimia kuten ennen, heidän mielestään muutos ei olisi ollut järkevää. Heidän mielestään kaikkia ei voisi miellyttää ja oli turhaa edes yrittää parantaa asioita. Kun olin kuunnellut ihmisten puheita käytävillä ja kysellyt palautetta aiemmista tapahtumista, tiesin, että jotain on tehtävä. Päätinkin yrittää saada myös muut uskomaan siihen, että aina kannattaa yrittää.

tiesin koko ajan, että luovalla tavalla ajatella ja positiivisuudella, me onnistumme. 

Jokainen meistä halusi, että tapahtuma olisi onnistunut ja siellä pääsisi rentoutumaan. Itse toivoin kaikkein eniten sitä, että jokainen osallistuja kokisi olevansa tapahtumassa ajateltu ja huomioitu. Toivoinkin, että tässä tapahtumasta jokainen lähtisi kotiin hymyillen ja kokisi tulleensa yllätetyksi. Vaikka mielipiteeni olivat uusia ja herättivät vastalauseita, taistelin saadakseni näkemykseni läpi. Edes osan niistä. En aina ole se äänekkäin yksilö, mutta kun visio on vahva ja tahdotaan saada muutosta aikaan, on sen eteen toimittava.

Kun tapahtumapäivä koitti, minua jännitti. Niin jännitti muitakin, sillä teimme aivan uusia asioita. Olin silti varma kaikesta mitä teimme ja hoidin kaiken alusta loppuun 110 prosentin innolla. Halusin luottaa, että kaikki menee hyvin ja pidin optimismia yllä, vaikka loppuun saakka sain kuulla sitä, että monikaan asia ei varmasti tule onnistumaan. En halunnut kuunnella negatiivisia väitteitä, halusin uskoa, että me teemme oikein. Minullekin tapahtuma oli yksi suurimpia mitä olen järjestänyt, mutta tiesin koko ajan, että luovalla tavalla ajatella ja positiivisuudella, me onnistumme. Emme epäröimällä.

Lopulta tapahtumassa kaikki meni nappiin ja saimme suuret kiitokset toteutuksesta. Jotain pientä korjattavaa on aina, mutta pääosin voisin sanoa, että kaikki meni todella hyvin. Lopulta myös muut järjestäjät myönsivät homman toimineen paremmin kuin ennen ja hekin olivat aivan innoissaan siitä mihin seuraavat tapahtumat tulisivat vielä kehittymään. Ja ei, en kerro tätä tarinaa sillä, että tahdon kehuja omille ideoilleni, ei missään nimessä niin. Joku muu varmasti oli miettinyt samoja asioita ja muutoksia, mutta ei ollut välttämättä uskaltanut toimia uudella tavalla. Ehkä pelättiin liikaa, että muutos ei olisikaan onnistunut. Ehkä pelättiin, että siihen kaikkeen kuluisi liikaa aikaa ja olisi vain helpompi jättää tekemättä. Pelattiin mieluummin varmoilla korteilla ja unohdettiin muiden toiveet muutoksesta. Ei uskallettu toimia.

Ja kehittyykö mikään silloin, jos mitään ei muuteta? 

Muutos voi pelottaa, mutta se on usein vain hyvä asia. Me kehitymme kokeilemalla ja joskus voi jopa löytyä tuhat kertaa parempia tapoja toimia kuin mitä ne aiemmat ovat olleet. Pienikin muutos voi tehdä jo paljon, siihen pitää vain luottaa ja tehdä se kaikin voimin ja innostumalla. Ja mitä sitten, jos jotain menee pieleen? Sitten yritetään tottakai uudestaan. Ei mikään kaadu siihen, että kerran epäonnistutaan, vaan sitten kokeillaan jotain muuta.

Toivoisin, että optimismi lisääntyisi työpaikoilla ja uskoisimme enemmän omiin kykyihimme, sekä samalla toisiimme. Mitä enemmän annamme kollegoillemme luottamusta uusiin ideoihin ja kokeilemme uusia asioita, sitä enemmän myös kehitystä tapahtuu. Kaikkea ei tarvitse koko ajan muuttaa ja on paljon asioita, jotka kannattaa tehdä tietyin tavoin, mutta näin ei ole aina. Itse ainakin yritän innostua jokaisesta uudesta ideasta, jonka joku heittää ilmoille. Vaikka joku uusi asia joskus hieman pelottaisikin, niin eikös se ole niin, että me kehitymme parhaiten juuri siellä mukavuusalueen ulkopuolella?

Optimistisin terveisin,

Marissa

 

Mainokset

Irti oravanpyörästä – etätöitä Euroopassa

Viimeisestä kirjoituksesta onkin jo vierähtänyt aikaa ja tässä muutaman kuukauden blogihiljaisuuden aikana on ehtinyt tapahtua paljon. Suurin muutos koskee varmasti sitä, että olen jättänyt ah niin ihanan ja turvallisen päivätyöni, pakannut omaisuuteni varastoon ja lähtenyt reissaamaan mieheni kanssa Eurooppaan. Mukana vain läppäri ja valtava annos reissumieltä. Jo näin alkutuntumalta on todettava, että tämä on ollut juuri oikea päätös, olemme kulkeneet selvästi itsellemme oikeanlaiseen suuntaan. Freelancerina työskentely sopii minulle, samoin ohjelmistokehittäjänä työskentelevä mieheni nauttii tästä tyylistä elää. Enää syytä hymyyn ei tarvitse etsiä, siihen herää jokaisena aamuna – elämä hymyilyttää.

PÄÄTÖS LÄHTEÄ

Tämä päätös on lähtenyt alkujaan siitä, että kumpikin meistä halusi kokeilla miltä tuntuu elää ulkomailla. Matkustaminen on itselleni lähellä sydäntä, mutta tottakai se ajatus on kutkuttanut mieltä, että mitä jos joskus eläisi pidempään jossain kaukana. Ei tulisikaan kahden viikon jälkeen kotiin takaisin. Suunnitelmia oli useita, tehtiin päätös lähteä ja matkalla sekin päätös vielä muuttui kertaalleen. Aluksi meidän piti lähteä Singaporeen, lopulta Eurooppa kutsuikin meitä luokseen vahvemmalla otteella. Juuri nyt olemme kolmatta viikkoamme Italiassa, seuraavaksi suuntana on Ranska.

Koska kumpikin olemme onnistuneet suuntaamaan työmme digitaaliseen suuntaan, on meillä mahdollisuus hoitaa omat työmme näin etänä mistä tahansa maailman kolkasta käsin. Muutos oli helppo, oli vain hommatava asuntoon vuokralaiset, pakata ja lähteä. Taisi siihen muutama muukin hoidettava asia liittyä, mutta kaikki sujui hyvin kun päätti saada asiat onnistumaan ja uskoi omaan päätökseensä. Ja näinhän ne asiat sitten onnistuivat ja täällä ollaan! Meillä on sovittuna muutamia tapaamisia reitin varrelle, mutta muutoin olemme vapaita liikkumaan aivan kuten itse toivomme. Ensimmäisen kuukauden vietimmekin lasketellen Alpeilla, tämän jälkeen olemme siirtyneet katsomaan kevättä ja tulevaa kesää etelämmäksi.

Tällä viikolla erästä tekstiä kirjoittaessani huomasin, että en voi enää käyttää kirjoituksessani sanaa hektinen arki.

Elämä on juuri nyt täydellisyyttä hipovaa, enkä voisi kuvitella olevani missään muualla. Reissumme on kestänyt nyt yhteensä 68 päivää. Se on pitkä aika yhdestä vuodesta, se on jo lähes kaksi ja puoli kuukautta. Vaikka se onkin päivinä mitattuna paljon, tuntuu kuin olisimme vasta lähteneet matkaan. Aika menee aivan liian nopeasti ja meidän täydellinen arkemme katoaa alta ennen kuin siitä ehtii edes tarrata kunnolla kiinni. Jokainen päivä tuntuu olevan erilainen ja kun vaihtaa paikkaa melko usein, ei ehdi koskaan kyllästyä.

ERILAINEN ARKI

Mikä on sitten muuttunut kaikkein eniten? Tällä viikolla erästä tekstiä kirjoittaessani huomasin, että en voi enää käyttää kirjoituksessani sanaa hektinen arki. Sellaista ei ole enää, ei ole ollut aikoihin. Olemme onnistuneet luomaan itsellemme ympäristön, jossa itse olemme vastuussa jokaisesta minuutista ja pystymme elämään vapaina. Ja kyllä, näin on kotona Suomessakin, mutta täällä se on erilaista. Hektinen arki on muuttunut joustavaksi ja rennoksi arjeksi. Se on arkea, jota ei hallitse kello ja tietynlainen tunne pakosta. Ympäristö on sallivampi, samalla olemme mekin.

Voin rehellisesti sanoa, että tällä hetkellä elämme unelmiemme elämää. Elämää, jossa päivissämme on aikaa juuri niin kauan kuin jaksamme pysyä hereillä ja voimme käyttää vuorokauden tunnit juuri kuten itse tahdomme. Ilman kiirettä, se on ehkä  nyt se kirjoituksen suurin pointti, joka liittyy myös sanomaani oravanpyörästä karkaamiseen. Kiire syntyy niin monesta yhtälöstä, että sitä on vaikea monen omasta arjesta edes kadottaa. Tulee helposti sovittua aivan liikaa menoja, treffejä tuttujen kanssa, harrastuksia, ylimääräisiä töitä ja ties mitä muuta. Siitä syntyy myös helposti kierre, jossa stressi kasvaa ja kiire sitä samaa rataa. Kiire on olotila, joka syntyy, kun sille antaa liikaa tilaa. Tämän hetken arjessa sellaisille tuntemuksille ei ole paikkaa, emme tahdo kumpikaan olla sellaisessa elämäntilanteessa. Ei ole syytä tuntea turhaa stressiä yhtään mistään.

Arkemme koostuu täällä matkapäivistä, sekä ihan tavallisista päivistä arkea viettäen. Joissakin paikoissa viivymme viikon, toisissa lyhyesti esimerkiksi vain viikonlopun. Matkapäivinä pidetään vapaata töistä, kun taas muina päivinä tehdään töitä vähän ahkerammin. Töitä voi tehdään putkeen kymmenen tuntia, mutta jos sää on loistava ja ulkoilma ja uudet maisemat houkuttavat, voi päivää katkaista ja tehdä töitä aamulla ja taas vaikka uudestaan illalla. Aika ei ole rajoite, kuten ei ole mikään sovittu menokaan. Juuri nyt tuntuu ihanalta tuijottaa tyhjää kalenteria joka antaa vapauden tehdä mitä ikinä mieleen herää. Älkää käsittäkö väärin, välitän ystävistäni ja perheestäni, mutta tämä arki on juuri nyt täydellinen irtiotto ja tuntuu upealta, kun on täysin oman aikansa herra eikä menoja ole liikaa. Kyllä, ikävöin kahvihetkiä ystävieni kanssa ja illallisia perheeni luona, mutta niihin palaamme vielä varmasti myöhemmin. Samoin on vielä aika istua päivittäisissä palavereissa ja toimistolla, mutta en tiedä koska. Juurin nyt arki on niin mukavan joustavaa, että en voisi kuvitella mitään muuta tapaa elää.

YMPÄRISTÖ JA VAPAUDEN TUNNE

Paljon kirjoitustyötä tehdessä huomaan, että myös luovuus on herännyt täällä aivan eri tavoin kukkaan. Kirjoittaessa kaivataan inspiraatiota, joka ei synny jokaiseen hetkeen vaan sitä pitää hieman potkaista, jotta sen saa aikaan. Parhaat ideat syntyvätkin itselleni useimmiten ulkoillessa. Voitte kuvitella, että kun näissä maisemissa käy juoksemassa tunnin, on teksti kirjoitettu lähes valmiiksi jo yhden lenkin aikana. Kolmen tunnin vuoristovaelluksella olen kirjoittanut jo enemmän kuin yhden työpäivänä aikana Suomessa olisin koskaan saanut aikaiseksi, se jos mikä tekee tunteen onnistumisesta. Täällä syntyykin juttua aivan uuteen tahtiin.  Uusia ideoita on mielessä valtavasti ja vain siksi, että ympäristö on sallivampi, kuten jo aiemmin totesinkin. Kiire on poissa, olen levollisempi ja mieli on vapaa kaikesta muusta hälinästä. On helpompi hengittää.

Jos maailma joustaa meidän suuntaamme, olen myös itse erittäin valmis joustamaan takaisin.

Luovuus elää rikkaampana tässä elämäntyylissä, en koe stressiä juuri mistään. Ajoittain on koti-ikävä, mutta se syntyy lähinnä ystävien ja ruisleivän kaipuusta. Onneksi on olemassa skype ja ruisleivän korvikkeeksi kelpaa oikein hyvin myös gelato, jota toisinaan myönnän ikävöiväni, kun olen Suomessa. Ainahan sitä ikävöi jotakin. Juuri nyt olen kuitenkin enemmän kuin mielläni tien päällä ja reissaan. Tulevaisuus näyttää mihin matka meidät vie, mutta tällä hetkellä elämme hetkessä ja nautimme tilanteesta.

Joku kysyi ennen matkaamme, että mitäs jos olisitte toisella pallonpuoliskolla ja aikataulut ovat aivan erilaiset? Niin, mitäs sitten. Kun on koko vuorokausi käytettävissä, eikö ole aivan sama koska sen työnsä tekee? Jos maailma joustaa meidän suuntaamme, olen myös itse erittäin valmis joustamaan takaisin. Jos se tarkoittaisi jossain vaiheessa sitä, että pitäisi venyttää työpäiviä aamuyöhön tai vaikka läpi yön, mikäpä siinä. Kaikki onnistuu, turha stressiä ei kannatta synnyttää ja jokainen asia on kokeilemisen arvoinen.

Kumpikin meistä uskoo kohtaloon ja päivä kerrallaan elämiseen, joten on ollut helppoa valita tämä tie. Koskaan ei tiedä mitä tulee eteen, emmekä osaa sanoa mikä on lopullinen määränpäämme. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus, jokainen päivä on uusi tie entistä onnellisempaan arkeen.

Terveisiä Italiasta, täällä luovuus kukkii ja elämä hymyilee. Luovia työpäiviä teidänkin arkeenne!

 

Minkälainen on hyvä työpaikka?

Vuoden lopussa on aina hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään vuoden tapahtumia. Mitä kaikkea on tullut tehtyä, missä kaikessa sitä onkaan onnistunut ja missä elämän osa-alueessa voisi ehkä vielä kehittyä – niin työssä kuin omassa arjessakin. Kiireessä ja keskellä kaaosta kun saattaa helposti tuntua, ettei ole saanut mitään konkreettista aikaan, vaikka todellisuudessa olisi kiivennyt vuoren juurelta aina sinne huipulle saakka ihan huomaamattaan. Mitä tulee työelämään, niin tänään tahdon miettiä sitä, mikä mielestäni tekee hyvän työpaikan. Ajatuksia on koottu vuosien varrelta, monia niistä vahvistettu kuluvan vuoden aikana.

Millainen sitten on hyvä työpaikka?

Olen tehnyt töitä erilaisilla toimialoilla, joten pystyn hieman heijastamaan kokemuksiani eri aloilta yhteen. Vaikka tehtävät ovatkin vaihtuneet vuosien myötä sieltä kermantuoksuisesta konditoriasta aina rekrytoijaksi saakka, olen huomannut, että ei ole olemassa alakohtaisia tapoja tehdä työpaikoista viihtyisiä. On vain olemassa tiettyjä arvoja, joita kunnioittamalla kaikilla olisi tyytyväinen olo ja jokainen tuntisi olonsa arvostetuksi omassa työssään.

Tämä jo valmiiksi luonnosteltu teksti sai kimmokkeen, kun luin viikonloppuna Ari Rämön kirjoittaman tekstin ”Arvostus on läsnäoloa, mutta myös hiljaisuutta”ja olin vaikuttunut. Hän oli osannut kirjoittaa blogitekstiksi ylös juuri ne asiat, joita me kaikki kaipaamme arjessa työpaikalla. Riippumatta alasta tai työtehtävistä. Riippumatta siitä, kuka asiaa pohtii. Sujuvan arjen ja mielekkään työympäristön kannalta kaikista suurin voima ohjaamaan meitä eteenpäin, on juurikin arvostus. Olenkin samaa mieltä Rämön kanssa siitä, että arvostusta ei rakenneta kehityskeskusteluissa, vaan ihan siellä arjessa ja jokapäiväisissä kohtaamisissa.

Kun työntekijä kokee olevansa arvostettu työssään, ei pitäisi olla syytä kysyä, miksi teen täällä töitä. Arvostus tuo työlle pohjan, arvostus on syy lähteä aamuisin tekemään lisää merkityksellisiä tekoja.

Se miksi takerrun juuri sanaan arvostus, johtuu siitä, että mielestäni se on kaikkein tärkein arvo, joka mahdollistaa kaikille hyvän työpaikan. Se sisältää useita eri tapoja toimia ja sen kautta onnistumme luomaan kaikille sen työympäristön, johon jokainen toivoisi pääsevänsä mukaan. Olen aina kokenut tärkeimmäksi asiaksi sen, että tunnen tekeväni tärkeää työtä ja että myös ympärilläni nähdään se. Ystäväni taas mainitsi, että hänelle kaikista tärkeintä on se, että hän saa tarpeeksi vastuuta ja aika ajoin kiitosta tekemästään työstä. Ahkera kun on, eikä koskaan jätä töitään tekemättä. Eräs tuttavani kommentoi aiheeseen, että hänelle tärkeintä on se, että häneen luotetaan. Hän tekee etätöitä ja on äärimmäisen tärkeää, että ihmiset luottavat hänen hoitavan hommansa, vaikka onkin etänä ja kukaan ei ole vahtimassa paljonko hän saa aikaan. Kun mietin näitä asioita, joita ihmisiltä pulpahtaa keskustellessa pintaan, niin eikö loppujen lopuksi kyse olekin aina arvostuksesta? Kun arvostamme kollegaamme, myös luotamme häneen ja annamme hänelle hänen kaipaamansa vastuun.

Hyvässä työpaikassa työntekijä tahtoo tuntea itsensä aina arvostetuksi, sisälsi se sitten mitä piirteitä tahansa. Tämä arvostus sisältää motivoivia työtehtäviä, vapautta ja yhtälailla ansaittua vastuuta. Se sisältää myös ajoittaisen palkan tarkistuksen, koska selvähän se, että kaipaamme tunnustusta tekemästämme laadukkaasta työstä. Arvostus sisältää jatkuvaa palautetta, avointa kommunikaatiota ihmisten välillä ja tiedon jakamista kaikille, ei vain esimiesaseman omaaville ihmisille. Myös he, jotka sitä itse työtä tekevät, pitäisi osallistaa päätöksiin ja heidän kanssaan pitäisi keskustella avoimesti. Ei vain ilmoittaa asioista ja odottaa tuloksia, sillä tällöin vaikuttamisen keinot ovat työntekijällä todella mitättömät. Arvostava ilmapiiri työssä onkin hyväntahtoinen ja jokainen tahdotaan ottaa mukaan yhteiseen toimintaan. Ketään ei tuomita ulkonäön tai aatteiden perusteella – päinvastoin, niistäkin ollaan kiinnostuneita kuulemaan. Arvostavassa ilmapiirissä keskustellaan, tuetaan työkaverin selusta, selvitetään ja arvostetaan jokaisen läsnäoloa ja mielipidettä. Tasapuolisesti.

Mielestäni hyvässä työpaikassa kaikki alkaa arvostuksesta ja päättyy siihen. Johto arvostaa henkilöstöään ja tiimit arvostavat jokaista, joka tekee oman panoksensa onnistuneen työn eteen. Arvostamme samalla myös itse omaa osaamistamme niin paljon, että teemme työmme laadukkaasti alusta loppuun ja otamme muut työhömme mukaan. Luotamme kollegoihimme. Arvostan itse kovasti sitä, että työkaveri tahtoo jakaa asioita kanssani, eikä minulta pimitetä tietoa, vaikka se ei välttämättä olisikaan olennaisin tieto juuri tämän päivän töiden kannalta.

Nämä mainitsemani asiat hyvästä työpaikasta, voivat tuntua sinusta itsestäänselvyyksiltä, mutta kaikille ne eivät ole sellaisia. Monissa työpaikoissa tietoa ei jaeta, eikä työstä anneta kiitosta. Ei luoteta työntekijään, joka taas ei omalta osaltaan tahto antaa täyttä panosta, koska ei saa tekemästään työstä arvostusta. Arvostus on monia asioita, mutta ennen kaikkea se on pohja luottamukselle ja sille, että tahdomme lähteä joka aamu töihin. Silloin työllämme on merkitys ja tahdomme saavuttaa aina vain enemmän. .

Mikä sinulle on tärkeintä hyvässä työpaikassa? 

Vahvat yksilöt tekevät tiimin!

Meillä ihmisillä on luonnostaan yhteenkuuluvuuden tunne ja uskon siihen, että kaipaamme myös jokainen ympärillemme tiimiä tukemaan omaa osaamistamme. Kävimme viime viikon afterworkeilla pienellä porukalla keskustelua tiimityöstä ja siitä, miten yksilösuorittajista saataisiin vahvempia tiimin osia. Monet meistä kokivat olevansa vahvoja yksilösuorittajia, mutta totesimme yhteen ääneen, että sitä tiimi kaipaakin – vahvaa suoritusta. Sitä pitää silti tehdä koko tiimin voimin, jolloinka siitä muodostuu tiimityötä. Ei siis tarkoita, että joka asia pitäisi tehdä kimpassa, mutta sitäkin tärkeämpää on tehdä asiat kohti samaa päämäärää.

Tiimin määritelmä on jotakuinkin seuraava: Tiimi on pieni ryhmä ihmisiä, joiden taidot täydentävät toisiaan ja joilla on keskenään yhteinen päämäärä. Jos minulta kysytään, niin jokaisen osuus työstä on yhtä tärkeä ja tämän tulisi olla selkeä asia jokaiselle tiimin jäsenelle. Töitä tehdään kohti samaa maalia ja jokaisen tulisi tietää missä kohti peliä mennään ja mihin seuraava potku kohdistetaan. Emme voi kutsua tiimiä tiimiksi, ellemme keskustele asioista ja sitoudu toimimaan mielessämme se yhteinen määränpää. Tiimityössä on myös luotettava kaikkiin tiimin jäseniin. On luotettava, että jokainen hoitaa työnsä ja että jokainen varmasti myös jakaa tietoa avoimesti. Kun tämä luottamus saavutetaan, on helpottavaa huomata miten paljon tiimityö antaa. Jokainen kunnioittaa toisen osuutta työhön ja töitä tehdään tiiviisti yhdessä. Ei mietitä vain omaa lopputulosta, vaan tahdotaan koko tiimin kesken saada suoritus valmiiksi ja ihailla yhdessä onnistunutta lopputulosta.

Vahvat yksilöt tekevät tiimin.

Vahvat yksilöt tekevät tiimin. Vahva tiimi tukevat toinen toistensa työtä ja kun tiimin jäsenistä otetaan kaikki hyöty irti, päästään odotukset ylittävään suoritukseen. Yksilöllä voi esimerkiksi useinkin olla hyviä ideoita, mutta kun ne esittää omalle tiimille, ne kasvavat nopeasti entistä paremmiksi ideoiksi. Tai huomataan, että jotain osiota pitää muuttaa ja kokonaisuus muodostuu lopulta entistä paremmaksi. Tiimi tarvitseekin vahvoja yksilöitä, jotka ottavat vastuun omasta tontistaan. Tekevät mitä lupaavat ja ammattitaidolla.

Omaa tonttia ei silti saa tuijottaa sokeana, vaan välillä on vilkaistava olkapään yli ja kuulosteltava mitkä muiden fiilikset ovat. Mennäänkö yhä kohti samaa suuntaa? Onko jotain mitä voisin tehdä auttaakseni toisen suoritusta? Olen tehnyt töitä usealla eri alalla, mutta tiimityö on aina ollut elinehto arjen sujuvuudelle ja sille, että päästään tavoitteisiin. Oli kyse sitten leipomosta tai toimistosta, jossa tehdään koko maan kattavia softaprojekteja, on tärkeää voida luottaa omaan tiimiinsä.

Ongelmia tässä kaikessa luo se, että nykypäivän kilpailuyhteiskunnassa monille tuntuu olevan tärkeää vain se oma suoritus. On tärkeää edetä omalla urallaan ja koska kilpailu on valtava, on myös näytettävä oma paikkansa entistä vahvemmin. On oltava jatkuvasti enemmän ja tuotettava suurempia ja laadukkaampia tuloksia. Helposti käy niin, että nostetaan omaa suoritusta jalustalle ja kerrotaan, mitä juuri minä olen tehnyt. Korostetaan vain omaa osaamista.

Tiimityö vaatii meitä vahvoja yksilöitä ja avointa kommunikaatiota. Siinä vaiheessa, kun joku miettii vain omaa suoritustaan ja tahtoo saada vain sen ”oman projektinsa” valmiiksi, ollaan menty jo ohi yhteisen tavoitteen. Joko viestintä tiimin kesken on pielessä tai sitten yksi jäsenistä ei ole sisäistänyt yhteistä päämäärää. Kun yksi tiimin jäsen jättää muut yksin ja lähtee paahtamaan pitkin omaa latuaan, tuntevat muut olonsa petetyiksi. Tiimihenki alkaa rakoilla ja samalla syntyy epävarma olo. Luottamus toisen tuesta katoaa. Vahvoista yksilöistä jokainen alkaa pikkuhiljaa suorittaa vain omaa tonttiaan. Ei ole enää meidän projektiamme, on vain minun projektini tai sen jonkun muun työt. Hyötyykö yritys sitten tällaisista projekteista, joissa yhden laadukkaan ja pitkään pureskellun tuotoksen sijasta on yksi vähän sinne päin suoritettu tuotos? Voin kertoa, ei hyödy. Mennään pitkälle metsään.

Kun jokaiselle annetaan vapaus olla oma itsensä, kunnioitetaan toisen ammattitaitoa ja luotetaan jokaisen suorittavan täydellä sykkeellä, syntyy vahva tiimi

Me ihmiset olemme kaikki erilaisia ja harvoin löytyy tiimiä, jossa jokainen olisi samanlainen. Tiimi ei ole välttämättä kaveriporukka, mutta sitä se parhaimmilllaan on. Ja onhan meissä kaveruksissakin aina eroja ja ne eroavaisuudet vahvistaa toisiaan. Kun jokaiselle annetaan vapaus olla oma itsensä, kunnioitetaan toisen ammattitaitoa ja luotetaan jokaisen suorittavan täydellä sykkeellä, syntyy vahva tiimi. Usein tässä tilanteessa myös syntyy upeita tuloksia, joihin jokainen uskoo ja tahtookin panostaa. Lopulta, kun työ saadaan valmiiksi, sitä juhlitaan yhdessä. Lopputulos on jokaiselle yhtä tärkeä ja jokainen kokee tehneensä hyvää työtä. Tasapuolisesti.

Afterworkkien keskustelu päättyi siihen, että jokainen meistä lupasi jatkossa itse omalla työllään edistää tiimityötä ja yrittää toimia entistä avoimemmin omalla työpaikallaan. Lupaisitko sinä tehdä saman? Lupaisitko tuoda oman vahvan suorittamisesi osaksi entistä vahvempaa tiimiä? Lupaisitko jakaa tätä ajatusta myös koko firmalle, jotta tiimienkin rajat rikkoutuisivat ja syntyisi entistä avoimempi työympäristö?

Loppuun tahdon vielä jakaa viime viikon kohokohdan, josta tämäkin teksti sai oikeastaan alkunsa: ”Marissa me tehtiin tosi hyvää duunia, hyvä me!” Aivan mahtava lausahdus, joka jäi kaikumaan mieleen pitkäksi aikaa. Niinpä, hyvä me. Ei minä, minä, minä, vaan Me.

Paluu sorvin ääreen

Heinäkuuta ei olla vielä taputeltu aivan loppuun ja Pori Jazzitkin saatiin vasta päätökseen, mutta tosiasia on se, että lomat eivät kestä kenellekään ikuisesti. Itselläni lomat siintävät vasta elokuun paremmalla puolella, mutta koska havaitsin pientä murehtimista töihin paluun puolesta lähipiirissäni, päätin tarttua aiheeseen ja kirjoittaa ylös muutaman oman vinkkini.

Toivottavaa tottakai olisi, että töihinpaluu olisi aina mukavaa, mutta koska lomailukin on sitä yhtälailla, on paluu työn ääreen joskus hieman nihkeää. Vaikka kuinka hyvän työpaikan olisikin onnistunut löytämään niin loma on aina loma. Olisihan se unelmien täyttymys, jos voisi jatkaa puuhastelua mökillä viikosta toiseen ja nukkua pitkään joka aamu, mutta koska elämä on, lainatakseni erästä suurta pinkkiä logoa kantavaa yritystä, on palattava töihin.

Mitä sitten  kannattaa tehdä, jotta paluu työpöydän ääreen sujuisi mutkattomammin?

  • Nuku hyvin edellisenä viikonloppuna. Tosi tylsä vinkki, mutta kylmä fakta on, että huonosti nukutut yöt väsyttävät. Tottakai voit reivata loman loppuun saakka, mutta kunnon unien jälkeen töihin paluu tuntuu helpommalta. Toisaalta, en myöskään nukkuisi aivan liikaa viikonloppuna ettei ole ihan ylitsepääsemättön vaikeaa nousta maanantaina ylös. Tasapaino on kai avainsana tähän, ei liikaa eikä liian vähän.
  • Aloita ensimmäinen aamu lähtemällä lenkille. Lyhyt kävelykin riittää tai joku muu kunnon hikitreeni. Kun olet aloittanut jo aamusta liikkumisen, tiedät loppupäivän olevan vapaa. Uuden harrastuksen aloittaminen syksyllä ei myöskään ole koskaan huono idea. Saat uutta virtaa ja viikot kuluvat nopeasti. Ai mitä, onko kohta jo joululoma? 
  • Oletko aamu-uninen ja jopa usein kiukuttaa ennen aamukahvia? Älä aloita maanantaita aamulenkillä, vaan tee päinvastoin. Ota aamu rennosti ja tee suunnitelmia myöhemmäksi. Sovi työpäivän päälle treffit tai jotain muuta mitä odottaa. Ei jokainen meistä vain liiku aamulla aikaisin mihinkään tai lähde iloisena aamiaiselle työkaverin kanssa. Se pitää vain hyväksyä ja ottaa rennosti. Kyllä se omakin kroppa käynnistyy pikkuhiljaa.
  • Anna itsellesi aikaa. Älä yritän selvitä kuukauden takaisia sähköpostejasi ensimmäisinä tunteina, vaan anna itsellesi se rauha, että teet kaiken omaan tahtiisi. Käy läpi tapahtumia, juttele ihmisille kahvihuoneessa, lue meilit rauhassa ja palaudu työmoodiin. Rauhassa tilanne on helpompi ottaa haltuun ja työkaveritkin nauttivat enemmän rauhallisesta toiminnasta kuin säntäilystä joka puolelle. Jos alkaa heti sohimaan joka paikkaan, voi usein jäädä monia asia huomaamatta. Anna siis itsellesi aikaa, hyödyt siitä myöhemmin.

Vinkkini olivat lyhykäisyydessään siinä, sillä en koe asiaa niin kovin monimutkaiseksi. Siltikin myös nämä asiat usein unohtuvat ja syynä varmasti on myös se, että ne otetaan liian itsestäänselvyytenä ja yritetään liikaa ja liian nopeasti. Unirytmi saattaa lomalla monesta meillä muuttua ja sen kääntäminen normaaliin onkin oma työnsä. Suurinta osaa meistä taitaa ahdistaa se kaaos, joka työpöydällä odottaa loman jäljiltä. Kuinkakohan monta sataa meiliä siellä on lukematta? Kun samalla mielessä vielä liplattaa mökkilaiturin laineet ja olo on kuin haravalla päähän lyöty, ei ole mitään äkkipalautumista työhön. Ihmisiä me tässä kaikki olemme ja siinä missä päiväunien jälkeen on aivan pöllämystynyt olo, tapahtuu sama pitkän loman jälkeen. Tärkeintä onkin, että antaa itselleen aikaa palautua työn äärelle.

Odotan innolla lomaani, mutta aivan varmasti odotan sen jälkeen paluuta töihin. Ei nimittäin ole parempaa kuin hyvin sujuva arki omine rutiineineen ja kivat työkaverit, joiden kanssa on siistiä tehdä yhdessä töitä. Ehkä sinäkin nautit samoista asioista aivan yhtä paljon kuin lomasta? 

Tsemppiä sorvin ääreen paluuseen ja meille jotka lomailemme vasta myöhemmin: Hyvä me! Elokuusta tulee upea lomakuukausi! 

Jokaisen työpanos on tärkeä

Usein sanotaan, että työpaikan ilmapiirin aistii jo yrityksen ovelta. Kun astuu sisään ja juttelee muutamalle ihmisille, pitäisi aika nopeasti tuntea voidaanko yrityksen sisällä hyvin. Nauttivatko ihmiset työstään ja nauttivatko he tehdessään sitä toistensa kanssa. Uskon nimittäin, että mikäli yrityksessä jokaisen olisi hyvä olla ja sen varmasti aistisi ihan sieltä etuovelta saakka, tulisi työntekijöillä olla keskenään hyvä olla. Tämä vaatii jokaiselta arvostusta toisiaan kohtaan ja yhteisen näkemyksen siitä, että kukaan ei ole toistaan tärkeämpi vaan tulosta tehdään yhdessä. Siis keskenään, ei yksin paahtaen, vaan kirjaimellisesti yhdessä.

Aivan liian usein näkee kiitoskirjeitä yritysten johdolta, joissa mainitaan vain päättäjiä ja managereita. Yleensä siis niitä, jotka ovat eniten esillä ja meuhkaavat itsestään suurimpaan ääneen. Mietimmekin ehkä helposti niitä omia tekojamme ja sitä mitä olemme saaneet aikaan, mutta muistammeko miettiä kollegan tekoja? Mietimmekö kollegaa joka auttoi meitä pienissä järjestelyissä ja hoiti lopulta koko paletin? Mietimmekö kuka keitti aamuisen kahvimme, vai onko se tieto aivan turha ”oikean” työn kannalta? Kun ei se ole. Herkästi sitä tuntee, että itse seisoo painavan taakan alla, vaikka todellisuudessa se hiljainen puurtaja vieressä tekee aivan samaa. Siitä kovaan ääneen huutamatta, silti kaivaten kiitosta.

Arvostankin kovasti palautekulttuuria ja sitä, että monia erilaisia työtekijöitä otetaan kiitoksen kohteeksi. Tämän hetken työssäni on ollut upeaa huomata, että kiitosta saavat myös monet muut työntekijät kuin vain johtavassa asemassa olevat ihmiset. Assistenttia kiitettiin juuri jatkuvasti positiivisesta asenteesta työssään ja koulutusten eteen tehnyt kehittäjä sai julkisen palkinnon omasta ahkeruudestaan yrityksen maineen viemiseksi eteenpäin. Mielestäni tämä oli hieno teko ja se korosti omaakin ajatustani siitä, että ihan jokaisen työpanoksesta tulisi saada kiitosta. Oli kyse sitten siivoojasta tai yrityksen johdosta, on jokaisen työ tärkeää.

En ymmärrä mistä on lähtöisin ajatus, että vain kovapalkkaisimmat osaajat ovat ne, joita tulisi kiittää tehdystä työstä. Eikö jokainen ole palkattu tärkeään tehtävään?

On selvää, että firman omistajat ovat tärkeässä asemassa yrityksen olemassaolon kannalta, mutta olisivatko he mitään ilman osaavaa henkilöstöä? Henkilöstöön kun kuuluu monta liikkuvaa osaa, niin monia eri ammatteja ja tuhansia tunteja arvokasta työtä. Pienenä esimerkkinä voisin nostaa esille siistijät, joita jokaisesta yrityksesta löytyy. Kiitetäänkö heitä työstään yhtä lailla kuin esimerkiksi myynnin johtoa? Ei kiitetä, en ainakaan itse ole nähnyt näin koskaan tapahtuvan. He tekevät päivittäin työnsä ahkerasti, siivoavat toisten sotkut ja mahdollistavat meille kaikille mieluisat työtilat. Kaikessa hiljaisuudessa. Välillä saavat moitteita jos vessapaperinrulla on väärinpäin tai ovat sairaana kotona ja kahvikupit ovat pesemättä. Heitä ei myöskään välttämättä tervehditä, mikä onkin jo aivan kamala tilanne arjessa, josta pitäisi päästä eroon. Sanomalla sen tervehdyksen voisi saada jo ison eron aikaan, vielä suuremman lausumalla kiitoksen puhtaasta työtilasta.

Siivoustyötä käytän vain esimerkkinä, mutta tilanne toistuu useissakin eri ammateissa. Emme muista kiittää ihmisiä sellaisista tehtävistä, joita emme näe tapahtuvan. Miksi muistaisimme, emmehän itse voi tietää kuinka paljon vaivaa niiden tehtävien eteen on tehty, kun olemme keskittyneet omiimme.  Kyllä, kiitän suuresti leikkaavaa kirurgia pelastetuista hengistä, mutta olisiko hän pystynyt siihen yksin? Olisiko hän voinut leikata ilman avustajaa saatika ilman puhtaita työvälineitä? En usko. Kiitos kuuluu siis meistä jokaiselle, sillä meidän yhteinen työmme tekee yrityksistä rikkaampia ja menestyvämpiä. Kannustankin meitä jokaista katsomaan ympärillemme ja miettimään, että muistammeko arvostaa jokaisen työpanosta yrityksessämme? Tai otammeko kunnian jonkun toisen työstä vain siksi, että me olemme johtavassa asemassa ja voimme tehdä niin? Toivottavasti emme. Se ei ole ketään kohtaan oikein.

Olen törmännyt monesti tilanteeseen, joissa näkee miten titteli määrittää ihmisen arvon. Olet tärkeä vain jos sinulle on tarpeeksi korkea asema ja tunnet vaikutusvaltaisia ihmisiä yrityksen riveistä. Varakkaana nyt tottakai pääset heti johtoon, sehän jo kertoo sinun suuresta kyvystäsi olla yksinkertaisesti johtaja-ainesta. Itsekin paljon tytöttelyä ja vähättelyä kohdanneena voin sanoa, että on aina yhtä masentavaa huomata ettei kovaa työtä arvosteta ellet ole merkittävä nimi listassa. Toisaalta taas, olen onnekkaan päässyt työskentelemään yrityksissä, joissa pääsosin on ihmisiä, jotka tahtovat tehdä töitä tittelittömässä ympäristössä ja tällaiset pätijät ovat harvassa. Jokainen voi olla oman alansa huippuasiantuntija ja jokaisella on oikeus päteä aivan kuin kaikki muutkin. Jokaisella on siihen yhtälainen oikeus. Tällaiset yritykset ovatkin jatkuvassa nousussa ja aivan syystä. Jokainen meistä tahtoo työskennellä arvostettuna ja saada kiitoksen tehdystä työstään. Tasavertaisena muiden kanssa.

Eikö me sitä työtä kaikki sinne töihin mennä tekemäänkin, vai oliko muka tarkoitus vertailla ensin käyntikortteja tai Amexin väriä? 

Mielestäni yhtäkään tehtävää ei tule nostaa jalustalle, vaan jokaisen tulisi saada kiitos tehdystä työstään. Itsekin olen monesti ollut tilanteissa, joissa olen tehnyt toisen avuksi isojakin kokonaisuuksia ja minut on lopulta unohdettu kun työ on ollut valmis. On unohdettu, että edes tein mitään. En ole niin huudellut asiasta jälkikäteen, mutta kyllähän se pistää miettimään ihmisten motiiveja. Olemmeko niin uhattuina tämän hetken kilpailevassa yhteiskunnassa, että emme uskalla antaa kunniaa jokaiselle joka sen ansaitsee? VAI olemmeko yksinkertaisesti niin uppoutuneita omaan työhömme ja huomaamme vain sen, mitä itse teemme ja miten itse olemme paineen alla toimineet? Niin tai näin, toivon että tällaisiin asioihin tulisi edes pikkuhiljaa suunnanmuutos. Ehkä opimme yhdessä muuttamaan toimintatapojamme ja antamaan palautetta ihmisille ympärillämme. Kiitosta nyt ainakin, sitä kun ei voi koskaan lausua liikaa.

Uskon, että liiallisen manageroinnin ja pätemisen aikakausi on ohi ja tilalle on tullut kunnioitus ja kollegaa kiittävä aikakausi. Totuus kun on, että jokaista meitä siellä työssä tarvitaan ja jokaisen työpanos on tärkeä. Palkkaan ja titteliin katsomatta.

-Marissa

Yrityksen arvokkain voimavara

Aloitan tämän blogin ensimmäisen kirjoituksen puhumalla ihmisistä. Yrityksen tärkeimmästä ja kaikista arvokkaimmasta voimavarasta, oli kyse sitten mistä toimialasta tahansa. Jokaisessa yrityksessä kaivataan ihmistä saamaan asioita tapahtumaan ja mitä kunnioittavammin sitä ihmistä kohtelee, sitä parempaa tulosta hän saa aikaan. Tai siis näin minä ajattelen ja näin tulisi mielestäni ajatella jokaisen kasvua ja menestystä kaipaavan yrityksen.

Olen usein kuullut sanottavan lauseita kuten ”se työntekijä on korvattavissa koska tahansa” tai ”kukaan ei ole korvaamaton.” Näiden lauseiden kaiku ei kuulosta hyvältä omaan korvaani. Kyllä, on totta, että me kaikki olemme työelämässä korvattavissa, sillä kilpailu on kovaa ja uusia osaajia valmistuu kouluista jatkuvasti, mutta se miten kannattavaa jatkuva vaihtuvuus yritykselle on, on toinen asia. Yritys, joka katselee asiaa näin kapeasti ja ilman näkymää tulevaisuuteen, on heikoilla. Sellainen yritys ei ymmärrä, että osaava ja arvostettu henkilöstö kuljettaa yrityksen menestykseen ja antaa huomattavasti enemmän kuin mitä ottaa. Työntekijää tulisi arvostaa ja hänelle tulisi antaa niin vapauksia kuin tarpeellinen määrä vastuutakin.

”Vastoin kaikkia vääriä luuloja, henkilöstö ei ole vain kulu, se on myös suurin voimavara yrityksen toiminnassa.”

Koen, että minä olen työpaikkani tärkein voimavara. Yhdessä muiden kollegoideni kanssa minä teen yrityksestä menestyvän ja samalla muille hyvän paikan työskennellä. Saan voimaa onnistuneeseen arkeen hyvistä kollegoista, vastuullisesta työstä ja ympärillä vallitsevasta kannustavasta ilmapiiristä. Minuun luotetaan ja minulle annetaan vapauksia – siinä samassa myös hurjasti vastuuta. Tiedän myös, että kun minä voin hyvin yrityksessä työskennellessäni, teen vahvempaa tulosta.

On olemassa erilaisia tapoja näyttää henkilöstölle arvostusta. Joku yritys saattaa panostaa yhteisiin tapahtumiin, kun toisaalla panostetaan samaan aikaan erilaisiin rahanarvoisiin etuihin. On lounasseteleitä, tukea liikuntaharrastuksiin ja esimerkiksi ilmaista hierontaa. Jossain yrityksessä tarjotaan päivittäin kahvit tauoilla, kun taas toisessa paikkaa ollaan jo niin pitkällä, että sitä kahvia tarjotaan myös yrityksen työntekijöiden perheillekin yhteisessä kahvilassa. Puhumattakaan niistä yrityksistä, jotka tarjoavat työntekijöilleen viikoittain ilmaiset saunakaljat. Sehän on jo jotain, joka saa monen suun loksahtamaan auki onnesta ja ihmetyksestä.

”Välitän viihtyisästä työympäristöstä ja kannustavasta ilmapiiristä huomattavasti enemmän kuin siitä onko pöydälläni työpaikan tarjoama kahvikuppi.”

Rahalliset edut varmasti houkuttelevat työtekijöitä yritykseen, mutta kehoittaisin johtoa miettimään onko sen lisäksi olemassa muita kehityskohtia, joihin keskittymällä saataisiin henkilöstö viihtymään entistä paremmin työssään. Olisi hyvä miettiä tarkkaan kokonaisuutta ja panostaa yleisesti siihen, että työntekijä tuntisi itsensä niin arvostetuksi työntekijäksi kuin myös samalla luotetuksi ammattiosaajaksi. Meillä on jokaisella luontainen tarve tulle hyväksytyiksi ja tahdomme olla vaikuttamassa oman työmme jälkeen. Tahdomme olla luotettuja ja tahdomme, että meitä kohdellaan tasapuolisesti. Toivomme myös, että ympärillemme palkataan mukavia kollegoita, jotka vahvistavat työilmapiiria entisestään ja ovat tarkkaan valittuja juuri omaan tiimiimme. Pelkät edut eivät siis mittaa henkilöstön viihtyvyyttä työpaikalla, vaan siihen vaikuttaa moni muukin asia.

Kun henkilöstön potentiaali nähdään oikeassa valossa, myös euron kuvat muuttuvat välittämisen kulttuuriksi. Ei ajatella enää vain viivan alle jäävää lukua, vaan mietitään mitä henkilöstölle jää käteen tulevasta työviikosta. Samalla myös pelataan kohti samaa maalia ja tulos on odotetusti positiivinen. Vaihtuvuus vähenee ja ihmiset tahtovat tukea toinen toistaan, kun kokonaisuus on kunnossa. Eteenpäin liikkuva pyörä ei pysähdy, se jatkaa matkaansa niin kauan kun sen matkaa turvataan oikeanlaisella maastolla ja ajoittaisilla sykäyksillä kohti oikeaa suuntaa.

Onnellinen henkilöstö tuottaa enemmän euroja. Näin ainakin minä vakaasti uskon.

**

Mietin moneen kertaan, että voinko minä tosiaan julkaista tällaisen kirjoituksen tai tuoda tätä blogia päivänvaloon ylipäänsä. Onko minulla jotain sanottavaa, millä on oikeastaan mitään suurta merkitystä? Osaanko tuoda asiat esille, kuten ne omassa mielessäni ja arjessa todella koen? Lopulta kuitenkin tajusin ajattelevani, että onko kaiken oltava suurta ja hienoa jo alussa? Ehkä omilla sanoillani saan aikaan muutoksen edes yhden ihmisen ajattelutavoissa ja muutos tapahtuu pienin askelin. Mikään ei ole turhaa. Ei edes hiljaa tärkeistä asioista puhuminen.

-Marissa