Onnistunut tiimityö ja työelämätaidot

Lähes kolme vuotta sitten kirjoitin tekstin siitä, miten vahvat yksilöt tekevät tiimin ja tämän aamun pohdinnat sopivat hyvin jatkumoksi edelliseen. Vahvistamaan edellistä ja pohtimaan asioita vielä vähän syvemmältä. Lue siis ihmeessä myös aiempi teksti, niin saat paremmin ajatuksistani kiinni kokonaisuutena.

Sisältö tähän kirjoitukseen heräsi, kun juttelin Instagramissa työelämätaidoista ja siitä minkälaisia asioita työssä arvostan.  Lista oli pitkä ja inboksiin kertyi kommentteja lähemmäs sata. Yhden seuraajani kanssa kävinkin pitkän keskustelun siitä, miten työkavereiden toimintatapoja voisi työelämässä muuttaa omalla toiminnallaan. Tämä seuraaja nimittäin koki, että vaikka useinkin työpaikan arvomaailma olisi kunnossa ja työ tuntuisi hyvältä, on niitä jotka käyttäytyvät ikävästi muita kohtaan tai unohtavat esimerkiksi yhteiset säännöt. Puhuvat päälle, jättävät tulematta sovittuihin palavereihin, antavat muiden siivota omat jälkensä vaikka yhdessä olisi sovittu pitää toimisto siistinä, eivät pidä lupauksiaan, syyttävät muita omista virheistään, epäilevät jatkuvasti muiden taitoja, ottavat kunnian muiden työstä ja mitä kaikkea muuta hän esimerkkinä minulle nostikaan esiin. Hän tuntui kokeneen paljon ja pystyin samaistumaan useaan kohtaan hänen viestissään. Olin itsekin tavannut ihan samanlaisia tyyppejä.

Olin jo kirjoittamassa vastausta viestiin kunnes aloin pohtia, että onko näissä asioissa oikeastaan edes kyse työelämätaidoista, vai vain käytöstapojen puutteesta? Eikö työpaikalla meiltä kaikilta pitäisi löytyä ne tietyt käytöstavat ja ylipäänsä työkaverin kunnioittaminen?

Mielestäni työelämässä käytöstavat ovat ihan niitä samoja, joita me tarvitaan kaikissa muissakin tilanteissa. Miksi siis työssä pitäisi hyväksyä yhtään sen huonompaa käytöstä keneltäkään kuin mitä me muutoin hyväksymme? En osaa sanoa vastausta siihen, miten saisi hetkessä opetettua kaikille samat käytöstavat työpaikalla, mutta ainakin näihin on mahdollisuus ottaa kantaa. Aina voi ottaa asian puheeksi koko porukan kesken tai jos ei uskalla suoraan sanoa, voi myös pyytää apua esimerkiksi esimieheltä tai työkaverilta. Ehkä joku muu on huomannut ihan samat puutokset ja kehityskohteet kuin sinäkin? Ehkä joku muukin pohtii, että tiimi tekisi töitä paljon paremmin yhteen, kunhan jokainen kunnioittaisi toisiaan samalla tavalla?

Vuositasolla se tekee jo aika paljon hävittyjä euroja, kun laskee että aina joku tulee myöhässä ja muut odottavat turhaan.Turhia euroja siksi, että joku ei pidä muiden aikaa tärkeänä.

Omakohtaisena esimerkkinä voisin jakaa tilanteen, jonka itse olen kokenut. Meillä oli eräällä työpaikalla muutama ihminen, jotka aina lähtivät kesken palaverin puhumaan puhelimeen. Ovi kävi moneen kertaan ja pyytämättä anteeksi he katosivat. Käsitelty aihe jäi kesken. Samat ihmiset tulivat usein myöhässä ja olivat myös kännykän ääressä palaverin ajan. Kun otin asian esille muun porukan kanssa ja kysyin häiritseekö tilanne heitä, moni kertoi kärsineensä tästä tavasta jo pitkään. He kertoivat kokeneensa, että heidän aikansa ei ole tärkeää ja kun joku naputtaa viestejä samalla kun sinä puhut, häiriintyy myös oma keskittyminen. Itseänikin eniten harmitti se, että aiheita ei käsitelty kunnolla ja piti moneen kertaan toistaa samat asiat. Koin, että aikaa kuluu valtava määrä kaikilla hukkaan, jos palaveri alkaa aina 5-10 minuuttia myöhässä. Vuositasolla se tekee jo aika paljon hävittyjä euroja, kun laskee että aina joku tulee myöhässä ja muut odottavat turhaan. Turhia euroja siksi, että joku ei pidä muiden aikaa tärkeänä.

Aiheesta puhuttiin laajemmin ja kaikeksi onneksi tilanne parani. Ei täysin, mutta parani kuitenkin ja hyvä näin. Kaikki kun eivät valitettavasti opi toimimaan tiimin eteen vaikka kuinka yhdessä sovittaisiin että nyt on uudet pelisäännöt käytössä. Käytöstapoja ei selvästi opita enää siellä työpaikalla, vaan pohja opitaan jo lapsena kotoa. Vaikea siinä on jääräpäälle kertoa, että hei laita se kännykkä palaverin ajaksi pois, jos hän ei millään usko eikä näe syytä miksi niin pitäisi toimia. Aikuinen ihminen tekee omat päätöksensä ja jos hän kokee että muiden aikaa voi tuhlata ja istua itsekin turhaan palaverissa vain istumisen vuoksi, niin siinähän sitten istuu. Ehkä hänkin vielä joskus oppii, että on parempi kuunnella ja olla läsnä.

Vai olisiko teistä oikea ratkaisu jättää hänet kutsumatta palaveriin? Että hän saisi keskittyä muualla kännykkäänsä?

Olen sitä mieltä, että normaalit käytöstavat pitäisi löytyä meiltä kaikilta ja kuten jo aiemmin pohdin, eivät ne ole mitään erityisiä työelämätaitoja, vaan puhtaasti käytöstapoja. Meidän kuuluu kunnioittaa toisiamme työssä ja pyrkiä aina tekemään töitä yhdessä. Jos tiimi on päättänyt että pidetään viikoittain palaveri, niin sinne mennään yhdessä. Jos sovitaan, että tehdään jokin muutos työtapoihin, se tehdään. Soolotanssille on ihan oma paikkansa, tiimityö on tiimityötä.

Mitä jos kouluissa opetettaisiin enemmän työelämätaitoja?

Koen saaneeni kotoa todella hyvän kasvatuksen mitä tulee käytöstapoihin ja vaikka joskus lapsena tiukka kuri tuntui kamalalta, nyt olen siitä kiitollinen. Olen luotettava työkaveri, kohtelen muita aina hyvin ja autan työkaveria jos vain millään osaan. Yöunetkin jäävät heti välistä jos jotain on tekemättä mitä olen muille luvannut tehdä. En esimerkiksi voisi lähteä lomalle, jos tiedän luvanneeni hoitaa jotain toisen työpöydältä pois sillä aikaa. Tuntuisi kamalalta antaa toisen palata lomalta takaisin töihin ja vain todeta, että ”sori joo, en tehnytkään sitä. Oliko se muka niin tärkeää?”  Ja kyllä, tämänkin tilanteen olen kokenut ja ollut pulassa kun työ ei ollutkaan tehty. Toinen koki ettei hänellä ollut mitään vastuita asian suhteen. Eihän työ hänen ollut, se oli alunperin minun. Unohtaminen on sitten asia erikseen, mutta se että jättäisi jotain tekemättä tuntuu laiminlyönniltä ja toisen työn arvon aliarvioinnilta. Lupaukset pidetään ja jos mokaa ja unohtaa, sitä pyydetään anteeksi. Edelleen normaaleja käytöstapoja, eikö?

Tämän aamun aamiaispöydässä tuli juteltua ystävien kesken tästä aiheesta pitkät pätkät ja heitin ilmoille idean; mitä jos kouluissa opetettaisiin enemmän työelämätaitoja? Jo nuorena oppisi minkälaisia taitoja työ vaatii ja miten käytöstavat kuuluvat myös työelämän tärkeimpiin taitoihin. Tämä lisäisi jo nuorena ymmärrystä työtä kohtaan ja opettaisi miksi työtä tehdään yhdessä ja ehkä harjoitusten kautta opittaisiin minkälaisia tuloksia syntyy vahvalla tiimityöllä. En tiedä onko tällaista opetusta jo kouluissa, mutta ehdottomasti pitäisi olla. Valmistavaa opetusta työtä ajatellen, valmistavia oppeja toisia kunnioittaviin työelämätaitoihin.

Jos joku ei työelämässä kunnioita muita ja käyttäytyy huonosti, on aina tehtävä jotain. Voiko nimittäin vahvaa tiimiä syntyä missään tilassa, jos jo pohjaltaan homma ei toimi? Jos kunnioitusta ei löydy yhteisiin päätöksiin, ei sitouduta yhteiseen työkulttuuriin ja toimitaan täysin mielivaltaisesti. Ei siinä auta ammattitaito tai omista toimista viestiminenkään, jos ei sitä kaikkea tehdä yhdessä ja yhteisillä säännöillä.

Asioista vain pitää osata puhua ääneen ja kertoa, jos joku on pielessä. Voimme yhdessä oppia toimimaan paremmin ja kohdella toisiamme niin, että jokaisella on hyvä olla.

Loppuun on todettava, että ei mikään työpaikka ole koskaan täydellinen. Me kaikki käyttäydytään luultavasti joskus huonosti toisen silmissä ja vahingossa saadaan joku tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi tai vaikka kokemaan että tiimi ei tee yhteistyötä. Meillä kaikilla on taustalla oma historia ja tapa reagoida eri tavalla. Meillä kaikilla on liikaa kangistuneita tapoja ja saatamme puhua aiheesta joka satuttaa toista, ihan vahingossa. Eikä se ole välttämättä kenenkään vika. Tästä syystä asioista vain pitää osata puhua ääneen ja kertoa, jos joku on pielessä. Voimme yhdessä oppia toimimaan paremmin ja kohdella toisiamme niin, että jokaisella on hyvä olla.

Lähtökohtaisesti tulisi aina ajatella, että työkaveri toimii parhaansa mukaan ja yhteistä maalia kohti. Ei siinä ole epäilylle sijaa, pitää osata luottaa. Siinä vaiheessa meidän pitää avata suumme, jos joku ei ole hyvin. Jos homma ei toimi, opetellaan miten se voisi toimia. Jos joku esimerkiksi tulisi mulle sanomaan, että olen käyttäytynyt tiimin toimitapoja vastaan tai esimerkiksi loukannut jotain puheillani, olisi tottakai aika katsoa peiliin – miten voisin toimia ensi kerralla paremmin? Miten muutan toimintaani, että tiimi olisi seuraavalla kerralla vahvempi? Koska kyllä, minun toiminnallani on suuri merkitys lopputuloksen suhteen. Jokaisen meistä toiminnalla on.

Muistakaahan pohtia omaa käytöstä ja toimintaa ajoittain kriittisin silmin ja kyselkää myös palautetta siitä, miten hommat töissä on sujuneet. Joskus sitä voi itsekin sokeutua omalle käytökselleen ja on hyvä saada ulkopuolisen silmin kuulla, miten itse pelaa tiimin kanssa maalia kohti. Palaute voi joskus sattua, mutta toisaalta siitä myös kehittyy. Oppii uusia taitoja ja tiimi vahvistuu entisestään.

Kunnioittavaa tiimityötä toivotellen, 

Marissa

Mainokset

Intohimoinen somevaikuttaja

Moi, minä olen Marissa, intihimoinen somevaikuttaja.

Kun tutustun uuteen ihmiseen, saan lähes aina kysymyksiä siitä, miten mulla on niin paljon seuraajia somessa ja miten pystyn antamaan niin paljon aikaa tuntemattomille ihmisille. Instagram se kai eniten aina herättää mielenkiintoa, aktiivisuuteni siellä ja omien ajatusteni jakaminen avoimesti. Jokainen kun ei ole valmis puhumaan ääneen kameralle, eikä käyttämään siihen aikaansa päivittäin.

Lisäksi usein kysytään, että mistä keksin niin paljon puhuttavaa videoille? Niin, mistähän se kaikki kumpuaa. Arjesta, elämästä ja ajatuksista nyt ylipäänsä. Jokaisella meistä on ajatuksia ja vaikka me ei sitä aina muisteta, niin meistä jokainen käy läpi päivittäin ihan samoja haasteita ja tunteita, vaikkei niistä ääneen aina puhuttaisi. Ja näistä ongelmista ja tunteista puhun itsekin somessa. Jotta jokainen ymmärtäisi, ettei ole ajatustensa kanssa yksin. Jotta jokainen saisi vertaistukea edes yhteen ongelmaan tai huomaisi varjojen keskellä valon säikeen. Ehkä heräisi ajattelemaan asioista toisin. Mieluiten päivittäin.

Eikä syynä somen käyttööni ole julkisuuden halu tai halu saada suuri määrä seuraajia. Tahdon olla somessa näkyvillä oikeastaan yhden syyn takia. Tahdon olla vaikuttamassa ihmisten ajatuksiin ja inspiroida heitä nauttimaan arjestaan, ihan joka päivä. Tahdon, että jos joku ryhtyy seuraamaan tiliäni, hän myös saisi siitä irti jotain.

Näin minusta tuli somevaikuttaja

Tieni somevaikuttajaksi alkoi jo vuosia sitten. Olen kirjoittanut nyt lähes kuusi vuotta blogiani Sairaan kaunis maailma. Se on vienyt aikaani satoja tunteja ja tuonut hyvää oloa siinä ohella varmasti ihan yhtä monta tuntia. Kirjoittaminen on itselleni sielun parasta terapiaa, mutta niin on myös toisten auttaminen. Alkujaan lähdin blogiani kirjoittamaan sillä ajatuksella, että tahdon jakaa ylitsepursuavaa intoani terveellisiä elämäntapoja kohtaan, myöhemmin huomasin nauttivani eniten siitä, että pääsin keskustelemaan lukijoiden kanssa erilaisista aiheista. Sain jakaa omia kokemuksiani haasteista joita olen elämässä kohdannut. Nopeasti syntyi vakiintunut lukijakunta ja sain viikoittain viestejä blogiini tai sähköpostiin siitä, miten tärkeää on että kirjoitan. Ihmiset kiittivät avoimesti sanoistani ja jakoivat henkilökohtaisia ajatuksiaan minulle. Olinhan ottanut aiheiksi niinkin tabuja asioita, kuten masennus, yksinäisyys ja syömishäiriöt. Aiheita, joista tahdoin puhua rehellisesti ja suoraan.

Blogini tavoittaa kaikenikäisiä ihmisiä ja lukijoita on kuukausittain ollut kymmeniä tuhansia. Olen kirjoittanut blogia myös lehtitalojen alla ja saanut siitä palkkaa, mutta nykyään teen sitä puhtaasti harrastuksena ja omaksi iloksi, sillä liian suuri lukijamäärä alkoi tuntua tiettyinä vuosina todella painostavalta. Kuten sanoin aiemmin, en tahdo julkisuutta, vaan tahdon olla vaikuttamassa. Tällä hetkellä blogi on jäänyt hieman taustalle ja olenkin vaikuttamassa enemmän Instagramin puolella. Siellä videoitani katsoo päivittäin noin 3000 ihmistä ja seuraajia on yli 5000.

Mielestäni somevaikuttaja ei ole välttämättä se, jolla on seuraajia ainakin miljoona ja nimi lehden kannessa. Mielestäni vaikuttaja on se, joka todella saa vaikutusta aikaan. Somevaikuttaja on se,  jonka sanoma tai tekeminen saa ihmisissä aikaan muutoksen. Joko ajatuksissa tai siinä, miten toimii.

Instagram on itselleni se pääkanava, jonka kautta tahdon näkyä. Jaan ihmisille aamujeni iloa, puhun asioista joista muut eivät välttämättä puhu ja yritän välillä vähän ravistella ihmisiä ajattelemaan asioita uudelta kantilta. Pääasiallinen ajatukseni on kuitenkin se, että tahdon inspiroida ihmisiä parempaan arkeen ja löytämään elämästä ne pienet ilot ja onnellisuuden tunteet. Tahdon näyttää, että työstään saa nauttia, kaiken ei tarvitse olla elämässä niin vakavaa ja unelmiaan saa tavoitella. Meillä ihmisillä kun on tapana keskittyä liikaa negatiivisuuteen ja se kierre pitäisi katkaista. Paha olo leviää nopeasti, siksi tahdon levittää aivan päinvastaista energiaa ympärilleni. Hyvää oloa ja kiitollisuutta elämää kohtaan.

Kohteeni ovat pääosin nuoret naiset, mutta nykyään äitiyden myötä myös muut äidit. Tiedän, että elämässä on vaikeita aikoja ja asioita, joita on haastavaa käsitellä siellä omassa mielessä. Eikä lähellä ole välttämättä ketään joka kuuntelisi, joten tarjoan mielelläni keskusteluseuraa ja vertaistukea. Tahdon voida auttaa eniten heitä, jotka ovat ajatustensa kanssa aivan yksin ja heitä, jotka ovat vahingossa pudonneet negatiivisuuden upottavaan kuoppaan.

Suuri halu auttaa muita

Miksi tahdon niin palavasti auttaa muita ja yrittää saada ne yksinäisimmätkin ihmiset tuntemaan itsensä kuin joku olisi läsnä? Olen ollut sellainen jo pienstä saakka ja olen joskus itsekin ollut yksinäinen. Olen kokenut monia haastavia elämäntilanteita ja rehellisesti sanoen, kukaan ei ole ollut silloin apuna. En ehkä ole osannut sitä pyytää, mutta ei meistä osaa kukaan sinä hetkenä, kun on aivan maassa. Olen myös tyyppinä sellainen, että pidän silmät ja korvat aina auki, enkä ole välttynyt näkemästä todella ikäviä tapahtumia ympärilläni. Osaan myös lukea hyvin ihmisiä ja heidän tunnetilojaan, sanoja ei aina tarvita. Siksi pystyn samaistumaan niin nopeasti toisten tunteisiin ja tahdon kaikin voimin olla auttamassa, jos siihen mitenkään pystyn.

Mistä sitten tiedän olevani somevaikuttaja? Parhaat kiitokset ”työstäni” tulevat viestien ja tykkäysten muodossa päivittäin. Viime yön aikana oli tullut kuusi viestiä, joissa kiitetään sometilistäni. Vuoden aikana niitä on tullut niin paljon, että en näe mitää syytä miksen antaisi aikaani muille jatkossakin. Jos käytän päivästä viisi tai jopa viisitoista minuuttia Instagramin parissa ja se antaa edes yhdelle ihmisille ajatuksen parempaan elämään tai tuo hymyn huulille, on se ollut sen arvoista. Jos joku kokee mun tehneen hyvää työtä, se on silloin tärkeää.

Kannan ylpeydellä nimeä somevaikuttaja ja vaikka joskus vielä vuosia sitten häpesin puhua omasta blogistani ja tästä aiheesta, nykyään puhun siitä aina ylpeydellä. En huutele siitä, mutta kerron tottakai kun kysytään. En ehkä voi kaikin tavoin auttaa muita, mutta ainakin tätä kanavaa pitkin pystyn vaikuttamaan ihmisten asenteisiin ja onnellisuustasoihin. Omalla tavallani ja tutulla Marissamaisella tyylillä, herkästi ja aiheesta suoraan puhuen. Ketään loukkaamatta.

Instagram tilini löydät nimellä Marissaleh, jos tahdot tulla katsomaan mitä siellä tapahtuu. Laita ihmeessä viestiä, jos eksyit sinne tätä kautta!

Aurinkoa ja valoa jokaiseen päivään, 

Marissa

 

Miksi se vielä tekee töitä, vaikka voitti lotossa?

Kuuntelin jokin aika sitten keskustelua, jossa pohdittiin sitä miksi ihmiset edelleen jatkavat töitä, vaikka ei olisi pakko. Kaksi naista ihmetteli kumpikin sitä, että jos voittaa lotossa, niin eikö sillä rahamäärällä jo voi käyttää aikansa johonkin paljon parempaan kuin työntekoon? Miksi jatkaa töitä, jos voisi vaikka maata päivän pitkät Karibian rannalla tai istua ison huvilansa kirjastohuoneessa viskilasi kädessä kuluttamassa vuorokautta uudeksi. Melkein teki mieli osallistua keskusteluun ja avata omaa ajatusmaailmaa, mutta tyydyn tällä kertaa kirjoittamaan sen tänne. Ehkä se tavoittaa jonkun, joka on joskus pohtinut samaa asiaa?

Miksi siis tehdä edelleen töitä, vaikka olisi voittanut lotossa? 

Herää heti ekana ajatus mieleeni, että miksi ei tekisi? En tiedä onko mut sitten jo nuorena kasvatettu nauttimaan työnteosta, vai onko ajatus luonteeseen rakennettu, mutta nautin siitä tunteesta, että olen hyödyllinen ja saan asioita aikaan. Nautin muiden auttamisesta, työpäivän alusta ja kotiinpalaamisesta, työelämän sykkeestä ja kehityksestä. Nautin siitä, että tiedän kulkevani jotain kohti ja kuulun hyvään työporukkaan. Ehkä juuri siksi jatkaisin työtä samaan tapaan kuin ennen, vaikka lotossa voittaisinkin.

Okei, voisihan sitä ryhtyä lottomiljonäärinä tekemään enemmän muunlaista työtä ja keskittyä vain hyväntekoon. Antaa aikansa muiden hyväksi ja hakea niitä kiitollisuuden tuntemuksia siitä, että on hyödyksi heille, jotka apuasi oikeastaan kai kaikista eniten kaipaavat. Työnä se ei olisi samanlaista, mutta varmasti siitä saisi paljon irti. Jopa enemmän. Koska faktahan se monelle on, että hyväntekeväisyyteen ei työn ja perheen ohella ole samoin aikaa kuin olisi vaikkapa lottomiljonäärinä.

Voinhan olla tässä kaikessa väärässä, en ole lotonnut itseäni voittajaksi, joten en todellisuudessa tiedä miltä se tuntuisi ja mitä silloin tapahtuisi. Pakkaisinko tavarat ja veisin itseni ja perheeni johonkin kaukomaille? Maksaisinko vain lainat pois ja jatkaisin elämää normaalisti, ehkä tuhlaamalla kalliisiin huonekaluihin ja ostamalla laukun, jota en tällä hetkellä raaski ostaa?

En tiedä mitä tapahtuisi, eikä sitä oikeastaan tarvitsekaan tietää. Taidan kuitenkin pysyttäytyä näissä ajatuksissa ja haaveilla ajoittain siitä ison rahakasan voittamisesta kuten moni muukin. Olisihan se nyt ihan jees maksaa isot lainat pois ja olla velaton. Voisi paremmilla mielin jatkaa duunia ja olla miettimättä, että riittäähän rahat tulevaisuudessa oman lapsen harrastuksiin ja siihen, jos joskus vaikka lähtee oma työkyky. Koska tulevaisuudestahan ei ikinä tiedä, vain tähän hetkeen voi vaikuttaa ja siihen, että tekee siitä mistä nauttii. Itselleni se suurin nautinto tulee juurikin työnteosta, ei pelkästään rahakirstun päällä istumisesta ja lomailusta.

Tekisitkö sinä töitä lottomiljonäärinä? Jos et, niin miksi näin? 

Paluu työelämään äitiysvapaan jälkeen

Niin se päivä koitti, kun oli aika palata äitiysvapaalta työelämään. Pohdin täällä hieman yli vuosi sitten, että miten tulen löytämään uusia töitä ja kuinka tulen saamaan aikani kulumaan äitiysvapaalla, miten kehittäisin itseäni osaajana? Sainkin pian lapsen syntymän jälkeen yllättyä siitä, miten intensiivistä äitiys on. Lapset ovat toki erilaisia, mutta oma lapseni ei antanut juuri sekuntiakaan viettää aikaa omien ajatusteni parissa ja siinä missä kuvittelin sivistäväni itseäni päivittäin hänen uniensa aikaan, oli todellisuus aivan erilainen. Meillä ei juuri nukuttu, ei yöllä eikä päivällä, ja oma aika oli kortilla. Muutamia tunteja viikossa pääsin harrastamaan tai näkemään ystäviäni rauhassa, mutta aikaa varsinaisille töille tai itsensä kehittämiselle ei juuri ollut. Kaipasinko siis myös takaisin työelämään, kuten epäilin jo ennen lapsen syntymää? Oi kyllä, kaipasin ja usein.

Vuoden äitiysvapaan jälkeen oli aika miettiä paluuta töihin

Äitiys on upea asia ja on maailman hienoin tunne, kun saa oman lapsen syliinsä. Pakko se on silti myöntää, etten ole mikään leikkitäti ja kun on viettänyt työelämässä puolet elämästään, on vaikea muuttaa omaa identiteettiään hetkessä aivan uudeksi. Muutama kriisi siinä tuli koettua äitiysvapaan aikana ja pohdittua uutta elämää sen jokaisessa uudessa sävyssä. Huomasin nopeasti, että vaikka nautin omasta uudesta roolistani äitinä, kaipaan myös suuresti työelämää ja sitä, että saan päivittäin tehdä töitä aikuisten parissa. Sitä, että saan kehittää itseäni ammatillisesti ja olla hyvä jossain. Oman yrityksen kautta tehdyt pienet työt olivat melko vähäisiä ja vaikka sitä kautta voisin itseni elättää, kaipasin myös työyhteisöä. Sitä, että on toimisto johon lähteä kodin myllerryksestä ja tehdä asioita joihin voi keskittyä sataprosenttisesti. Kaipasin sitä, että on työkaverit, joiden kanssa suunnitella ja viedä asioita eteenpäin. Kaipasin aamukahvin juomista työn äärellä ja sitä tunnetta, että kuulun työyhteisöön.

Kun vuosi oli äitiysvapaata takana, tiesin että on aika alkaa pohtia työhön paluuta. Kiirettä ei olisi, mutta jos alkaisin pikkuhiljaa miettiä asiaa, löytyisi suunta jossakin kohtaa. Puhuin tästä ääneen Instagramin stoorit -osiossa ja melko nopeasti viesti kantautui vanhan työkaverin korvaan ja sain mielenkiintoisen puhelun. Puhelu johti tapaamiseen ja yllätykseksi myös työpaikkaan. Olin käynyt keskustelua myös pariin muuhunkin yritykseen, mutta tämä yritys sai minut niin hyvälle fiilikselle, että olin jo pian kirjoittamassa nimeäni työsoppariin täynnä intoa. Se siitä pohtimisesta, että löydänkö enää töitä äitiysvapaan jälkeen ja onko osaamiseni enää juuri millään tasolla. Huoli oli turha ja kun julkisesti lähdin etsimään töitä, löytyi verkostosta nopeasti työpaikka. Kannatti avata suunsa! 

Aloitin lokakuussa työt Bitfactorilla People & Culture Specialistina. Kuten moni minut tunteva tietää, en pidä titteleistä ja niiden luomista raameista johon meidät usein asetetaan, mutta uskon tämä nimikkeen kertovan työstäni edes pääpiirteittäin. Työnkuvani on laaja ja ah niin herkullisen kehityskelpoinen, etten malttaisi olla tekemättä töitä edes viikonloppuisin. En saanut mitään suoraa tehtävää eteeni, vaan tarkoitukseni oli itse kaivaa aukot, joissa kehitettävää olisi ja joihin osaamiseni soveltuu. Tiedossa on siis ainakin arjen toimintoja, läsnäoloa, ihmisten houkuttelua meille töihin, työnantajakuvan kehittämistä, somea ja tapahtumia. Mikäli historia yhtään itseään toistaa, onnistun haalimaan itselleni mahdollisimman monipuolisen tehtäväkentän, jossa ei työt aivan heti lopu.

Olenkin äärettömän tyytyväinen, että löysin työn, joka tukee myös äitiyttäni ja saan tehdä töitä joustavasti sekä toimistolta että kotoa

Teen töitä nyt alkuun puolet työajasta, sillä tottakai kaipaan laatuaikaa myös lapseni kanssa. Olenkin äärettömän tyytyväinen, että löysin työn, joka tukee myös äitiyttäni ja saan tehdä töitä joustavasti sekä toimistolta että kotoa. Joustavuus työnantajan puolelta on ollut tärkeä juttu työelämässä ja koen tehneeni hyvän valinnan. Kun jousto on molemminpuolista, tekee mielellään vähän ekstraa.

Kotona yhteenpelaaminen ja avoin keskustelu on tärkeää

Moni on kysynyt, että onko työn ja uuden arjen yhteensovittaminen ollut haastavaa. Varmasti valehtelisin, jos sanoisin ettei siinä ole ollut totuttelua. Meillä valvotaan yhä melko paljon ja huonot unet tuovat toki haasteita arkeen, oli siinä mukana työtä tai ei. Meillä on siitä hyvä tilanne kotona, että me kumpikin osallistumme lapsen hoitoon yhtä paljon ja tämä jo tukee työhön paluutani. En ole yksin vastuussa lapsen viemisistä vaan mieheni on kaikessa mukana aivan kuten minäkin. Toki myös hyvin suunniteltu kalenteri, yhteen pelaaminen ja toimiva keskusteluyhteys mieheni kanssa on tärkeää. Saamme myös hoitoapua läheisistä, joka mahdollistaa ajoittaiset pidemmät työpäivät, ettei lapsen tarvitse heti alkuun olla liian pitkiä päiviä hoidossa.

Töihin paluu on omasta mielestäni ollut vain ja ainoastaan positiivinen asia ja lapsenikin nauttii suuresti päiväkodin tuomasta vauhdikkaasta arjesta ja mukavista hoitajista. Koen, että olemme kaikki tällä hetkellä energisempiä kuin ennen, sillä kaikilla on sopivassa määrin omaa aikaa ja kun ”lataamme akkuja” töissä päivät, jaksamme muun ajan olla enemmän läsnä lapsellemme.

Hauskana huomiona pakko sanoa se, että en koe enää kaipaavani niin paljon omaa aikaa työn ulkopuolella. Kun saan omat hiljaiset hetkeni töissä ja aikaa tehdä aivan muuta kuin vaihtaa vaippaa tai leikkiä traktoria, niin mielialani on korkeammalla ja huomaan olevani paremmassa tasapainossa. Lisäksi toki urheilen minkä ehdin ja yritän nähdä ystäviä, mutta työhön paluulla on selvästi ollut suuri merkitys omaan olooni. Kun on ollut pitkään työelämässä, myös kaipaa sen tuomaa tyytyväisyyden tunnetta arkeen. Nyt olen jälleen kehittämässä itseäni lähes päivittäin ja koen olevani tärkeä usealla osa-alueella elämässäni.

Hienoa olla taas työn äärellä ja vieläpä näin mielenkiintoisessa yrityksessä. Saa nähdä mihin kaikkeen vielä pääsen mukaan, ainakin motivaatio on korkealla ja tekisi mieli tehdä töitä enemmän kuin aika sallii.

Miltä sinusta tuntui palata töihin äitiysvapaan jälkeen? 

Mistä syntyy ensiluokkainen asiakaspalvelukokemus?

Jokainenhan sen jo tietää, asiakaspalvelija on yrityksen kasvot. Hän on yrityksen käyntikortti ja hänen harteillaan on suurimmilta osin se, palaako asiakas vielä asioinnille uudestaan tai jatkaako hän matkaa tutustujasta vakituiseksi asiakkaaksi.

Asiakaspalvelutilanteissa mitataan nopeasti se, miten hyvin palvelija on tilanteen tasalla ja onko hän kiinnostunut asiakkaasta. Ottaako hän kontaktin ja tahtooko hän sydämestään auttaa asiakasta? Pienetkin asiat merkitsevät, katsooko hän lattiaan vai kohdistaako hän katseensa sinuun? Ojentaako hän tuotteet sinulle vai heittääkö hän sen tiskiin? Asiakas huomaa nopeasti, jos hänestä ei olla kiinnostuneita tai jos työntekijöitä on esimerkiksi liian vähän hoitamaan töitään kunnolla. Kukaan ei jaksa odottaa ikuisuuksia, ei ainakaan jos palvelua on saatavilla heti viereisen oven takaa.

Ensiluokkainen asiakaskokemus syntyy mielestäni näistä kuudesta stepistä:

  1. Asiakaspalvelija kohdistaa katseensa sinuun heti. Ellei varsinaisesti hymyile (mikä olisi toivottavaa!), niin ainakin on keskittynyt kohtaamaan juuri sinut, ei esimerkiksi kännykkänsä viestikenttää tai työkaverin mehukasta juorua.
  2. Asiakaspalvelija kuuntelee ja kysyy täsmentäviä tietoja, mikäli ei heti ole perillä siitä, mitä juuri sinä kaipaat.
  3. Asiakaspalvelijasta huomaa heti, että häntä on koulutettu ja hänelle on annettu kaikki tarvittava tieto, jotta hän voi tehdä työnsä kunnolla alusta loppuun.
  4. Asiakaspalvelija antaa vaihtoehtoja ja tahtoo ratkoa ongelmasi – myös silläkin uhalla, että jokin toinen firma on sinulle oikea paikka ostaa palvelusi.
  5. Asiakaspalvelija on valmis ottamaan vastaan reklamaation ja hyväksyy sen, että aina ei voi onnistua. Hän tahtoo hyvittää sinulle harmin, mikäli sellaista on syntynyt.
  6. Asiakaspalvelija jättää mieleesi hyvän olon, hän on ratkonut ongelmasi tai ainakin pyrkinyt siihen parhaansa mukaan.

Poikkeuksena ensimmäiseen kohtaan täytyy mainita esimerkiksi chatin tai puhelimen kautta tapahtuva asiakaspalvelu, tällöin suurempaan sijaan nousee viestien sisältö. Kun hymyä ei näy, on nopeudella ja sanojen sisällöllä suurempi merkitys.

Olen usein valmis antamaan anteeksi erehdyksiä ja vaikkapa tietämättömyyttä, mikäli minulle ollaan ystävällisiä ja avualiaita.

Olen itse tarkka asiakaspalvelun laadussa ja siinä missä joku tarkastelee myytävää tuotetta, tarkasten itse helposti sitä miten minut asiakkaana kohdataan. Yksi asia jolla laadukkaassa asiakaspalvelukokemuksessa pääsee jo pitkälle, on hymy ja minuun kohdistettu katse. Olen usein valmis antamaan anteeksi erehdyksiä ja vaikkapa tietämättömyyttä, mikäli minulle ollaan ystävällisiä ja avualiaita. Mikäli halutaan selvittää uudet asiat ja tieto, jota ei ole valmiiksi hallussa. En koe sitä ongelmana, mikäli eteeni eksyy harjoittelija. Kaikki me olemme joskus aloittaneet työmme nollasta ja oppi pitää kerätä jostain. Kunhan on valmis selvittämään asioita ja kertoo tilanteen rehellisesti myös asiakkaalle.

Kuten tiedätte, yksikin huono palvelukokemus voi pilata koko firman maineen ja jos minut olisi palkattu esimerkiksi yritykseen X ottamaan vieraita vastaan, niin olisihan se äärettömän töykeää olla kohdistamatta katsettaan ja omaa ajatustaan näihin vieraisiin. Minkälaisen kuvan minä yrityksestä annan, jos en ole kiinnostunut asiakkaasta? Jos asiakas on tulossa myyntitapahtumaan ja kohtaa heti aulassa tylyn vastaanoton, alkaako palaveri positiivisessa hengessä? En usko. Koska vaikka kuinka vähäpätöiseltä sellainen pieni hetki voi tuntua, se voi jäädä pitkäksi aikaa asiakkaalle mieleen. Itse jätin erään työpaikan ottamatta, sillä yrityksen vastaanotossa oli töissä henkilö, joka ei koskaan katsonut vieraita silmiin ja näpräili aina kännykkää, kun odotin istumassa tapaamista. Kerran hän juorusi puhelimessa kovaan ääneen siitä, miten on jo väsymys ja pian pitäisi päästä lähtemään aftereille. Mietin silloin, että jos tämä henkilö on näin epäkohtelias eikä koe työtään kiinnostavana, niin millainen on muu firma? Firma kun on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki on, eikö?

Toisen esimerkin haluan kertoa hieman samanlaisesta tilanteesta, mutta jossa itse olin vastaanottamassa vieraita. Olen aina pitänyt todella tärkeänä sitä, että oli sitten kyseessä talon sisäiset ”asiakkaat” eli työntekijät tai ulkopuoliset vieraat, hoidan työni aina sataprosenttisesti can do -asenteella. En välttämättä ole Excelin täytön expertti, mutta mitä tulee asiakaspalveluun, tiedän hoitavani tilanteen kuin tilanteen täydellä ammattitaidolla. Tästä työstä ei aina saa kiitosta, mutta kerran muistan yllättyneeni erittäin positiivisesti.  Saimme taloon uuden asiakkuuden ja kun tämä lähti käyntiin usean myyntitapahtuman jälkeen, tuotiin minulle pullo shamppanjaa. Asiakkaat olivat maininneet, että minun lämminsydämisyyteni ja kiinnostukseni asiakasta kohtaan oli vakuuttanut heidät ja siinä missä projektin vetäjät ja myyjät saivat shamppiksen, sain myös minä. Tämä tilanne tuntui upealta, sydämeni suli ilosta.

Vaikka aspan työ voi joskus tuntua vähäpätöiseltä, on se usein tärkeämpää kuin me osataan edes ymmärtää.

Edellisellä tahdon tuoda esille sen ajatuksen, että vaikka aspan työ voi joskus tuntua vähäpätöiseltä, on se usein tärkeämpää kuin me osataan edes ymmärtää. Minusta oli hienoa saada kiitosta työstä, sillä vaikka tiedän työni olevan tärkeää, ei siitä ole useinkaan saanut suoraa kiitosta. Käyntikorttina toimiminen on usein se ensimmäinen asia ja valitettavasti monesti myös viimeinen. Emmeköhän me kaikki ole olleet tilanteessa, jossa huono palvelu on saanut teidät kääntymään ovella tai olemme miettineet työpaikan vaihtoa, kun meitä ollaan kohdeltu huonosti. Oli kyseessä sitten kahvila tai vaikkapa oman työpaikan HR, jolta odottaa hyvää asiakaspalvelua, on sen saatavilla olo ja can do -asenne aina yhtä tärkeää.

Onko meillä siis varaa huonoille asiakaspavelukokemuksille? Ei ole. Miksi yhä vähemmän keskitytään laadukkaaseen asiakaspalveluun ja miksi yhä useammin tuntuu, että kasvokkain tapahtuvalla pavelulla ei ole merkitystä? Miksi rekrytoinneissa ei painoteta asennetta ja ystävällisyyttä? Ymmärrän myös, että kännykkää tulee nykyään käyttää useissa tilanteissa ja somettaminen on yritykselle tärkeää, mutta miksi kännykkä on kädessä myös silloin, kun menen ostamaan monien tuhansien eurojen palvelua? Eikö asiakasta kohdatessa tulisi olla hetki aikaa olla läsnä myös tässä ihan todellisessa elämässä?

Ymmärrän myös sen, että moni asia on siirtymässä verkkoon, mutta mielestäni se ei kadota sitä faktaa, etteikö palvelua kaivattaisi. On olemassa paljon erityisliikkeitä ja kuten jo aiemmin mainitsin, myös sisäisesti yrityksissä kaivataan palvelua. Itselleni jokainen työkaveri on omissa työtehtävissäni ollut tietyllä tapaa myös asiakas ja olen halunnut aina olla apuna ja läsnä täydellä sydämellä. Meidän tulisi huomioida toisiamme, auttaa tarpeen tullen ja olla tukena. Siis aivan samoja asioita kuin se ison tavaratalon aspakin työssään tekee.

Kiteytyksenä loppuun. Laadukas ja erinomainen asiakaspalvelukokemus vaatii oikeanlaisen asenteen ja kunnon ripauksen uteliaisuutta asiakasta kohtaan. Pitää olla kiinnostunut ja myös näyttää se asiakkaalle. Lopputuloksena on useimmiten tyytyväinen asiakas ja firmalla entistä parempi maine. Mitä luultavammin myös kasvava liikevaihto.

 

Toteutatko omaa unelmaasi, vai jonkun muun?

Keskustelin eilen pitkät pätkät vanhan kollegan kanssa, joka on siirtymässä uusiin duunikuvioihin ja halusi sparrailla ajatustensa parissa. Hän sai kuulla lähinnä kannustavia ihailuja, niin ylpeä hänen päätöksestään olin. Puhelusta innostuneena on päästävä myös kirjoittamaan muuutamia ajatuksiani ylös, niin paljon tämä lyhyt hetki unelmien tavoitettelun parissa inspiroi minuakin!

Tämä puhelu oli muistutus minulle siitä, että todellakin kannattaa olla rohkea ja tehdä elämässään muutos, jos sellaista tuntuu kaipaavan. Aivan liian usein kuulee niitä tapauksia, joissa rohkeus jää mukavuudenhalun jalkoihin. Ajatellaan liian helposti, että kun on kerran jo joskus valittu tämä tie, on sillä myös pysyttävä.

MIKSI MUUTOS ON NIIN KOVIN VAIKEA TEHDÄ?

Olenko väärässä, jos sanon, että se oma tie on usein valittu ympäriltä tulleiden odotusten saattelemana? Nuorena on seurattu jonkun toisen unelmaa, kuunneltu liikaa toisten odotuksia. Ei välttämättä ole osattu vielä silloin kuunnella omia tunteita ja ne omat vahvaksikin kuvitellut tunteet ovat pohjautuneet esimerkiksi vanhempien odotuksiin. On haluttu olla mieliksi. Uran suuntaa ei uskalleta myöskään myöhemmin enää muuttaa, sillä ympäristön reaktio voisi olla ihmettelevä. Miksi se noin tekee? Hyvässä ja arvostetussa ammatissahan se on, kannaako nyt ottaa riskiä ja vaihtaa? Niin sitä sitten jää tuttuun ja vanhaan, vaikka kuinka ottaisi päivittäin päähän. Vaikka kuinka himottaisi jo kokeilla jotakin uutta.

Ongelma on usein myös siinä, että ei nähdä itse ongelmaa. Ei huomata, että valittamisesta on tullut päivittäistä ja työtehokin on mitä on. Ei huomata, että jossain on vika, kun työstä ei enää nauti ja aamuisin joutuu pakottamaan itsensä ylös. Tässä vaiheessa tulisikin pohtia, että onko tämä aina ollut tällaista? Olenko aina ollut näin negatiivinen, vai olenko mahdollisesti kyllästynyt? Motivoiko minua enää mikään? 

Mielikuvani It- alasta oli erilainen. Istutaanko siellä vain pepun jatkeena ja siirrellään papereita paikasta toiseen? Ovatko ihmiset siellä tylsiä?

Uskon siihen, että kaikki on mahdollista. En itse ole aina tehnyt suuria ja rohkeimpia muutoksia, mutta koen ainakin tehneeni aina sitä, mikä tuntuu omalle itselleni sopivimmalta. Olen työskennellyt arvojani seuraten, halunnut edetä juuri siihen suuntaan mihin nenä milloinkin vie ja vaihtanut suuntaa, jos se tuntuu oikeammalta.

Kun minut vuosia sitten headhantattiin It-alalle, mietin pitkään, että onkohan se nyt yhtään oma juttuni? Olin tehnyt pitkän uran ravintolapuolella ja olin siellä tottunut vauhtiin ja tehokkuuteen. Mielikuvani It- alasta oli erilainen. Istutaanko siellä vain pepun jatkeena ja siirrellään papereita paikasta toiseen? Ovatko ihmiset siellä tylsiä? Olinhan tottunut räiskyviin persooniin ja huumoriin jokaisessa työpäivässäni. Lopulta mietin kuitenkin, että ehkä muutos olisi paikalllaan, sillä vanhakaan ala ei enää innosta kuten ennen. Ehkä tässä voisi olla uusi suunta, jota olen kaivannut. Ja niin otin riskin, enkä ole katunut sitä hetkeäkään päätökseni jälkeen. Olin tyytyväinen ensimmäisestä päivästä lähtien. Aloin taas nauttia enemmän työstäni ja mikä parasta, sain huomata, että ennakkoluuloni olivat täysin turhia. Ihmiset olivat kiinnostavia ja työ oli vauhdikasta. Kaikkea mitä olin kaivannutkin.

Muutos on usein myös vaikea juuri ennakkoluulojen vuoksi. Vaikka upea mahdollisuus tuotaisiin tarjottimella eteesi, et uskalla ottaa kiinni kupista, sillä se vaikuttaa liiankin kauniilta ollakseen totta. Asioita tulee aina punnita ja ruoho ei ole aina vihreämpää aidan toisella puolen, mutta joskus se todella on sitä. Joskus se on kirkkaan vihreää ja vanha mutainen ympäristö todella avautuu vasta kun on tehnyt muutoksen. Huh, miten mä tuonne ajauduin. Onneksi uskalsin nostaa kytkintä! Joskus oma juttu on jossain muualla, eikä sitä vielä tiedä tänään. Huomenna sen tien voi silti onneksi löytää.

TARINOITA ONNISTUMISISTA

Kuuntelen aina innolla tarinoita siitä, kun joku on lähtenyt kohti uutta suuntaa elämässään. Ihailen jokaista heistä. Ihailen ystävääni, joka jätti pitkän uransa pankissa ja seurasi sydäntään. Hän tavoittelee mahdollista uraa hyvinvoinnin parissa. Ihailen yhtälailla toista ystävääni, josta tuli pitkän pohdinnan jälkeen uudestaan opiskelija, sillä oma ala ei enää saanut sydäntä sykähtämään ja hän tunsi vielä kaipaavansa jotain muuta. Hän ottikin suuren harppauksen ja on jälleen koulun penkillä.

Yksi hienoimmista tarinoista on eräs sukulaiseni, joka on lähtenyt pitkän työuran jälkeen opiskelemaan uudestaan ja valmistui kesällä sosionomiksi. Mukana oli varmasti jännitystä ja pelkoa, mutta tämä vanha 6 ällän ylioppilas selvisi kaikesta uudesta enemmän kuin hyvin. Hän suoritti opinnot nopeasti ja uskokaa tai älkää, hän työllistyi heti valmistuttuaan uuteen ammattiin. Nuorempiakin hakijoita varmasti olisi ollut tarjolla, mutta hän vakuutti osaamisellaan. Kuulostaa omasta mielestäni todella inspiroivalta. Miten monta vuotta hänellä onkaan vielä työelämää edessä!

Ei tässä enää kannata opiskella tai muuttaaa mitään. Ne päätökset on tehty jo aikaa sitten.

Miettikää tilanne toisin. Joku samassa elämäntilanteessa oleva ihminen mietii samoja asioita, mutta toteaa itselleen, että on jo 45 vuotias, ei tässä enää kannata opiskella tai muuttaaa mitään. Ne päätökset on tehty jo aikaa sitten. Tässä kohtaa päästään aiemman kirjoittamani tekstin ”Ei se kuitenkaan onnistu, miksi edes yrittää” ajatukseen, eli tarpeelliseen optimismiin ja rohkeuteen tehdä muutoksia. Miksi siis edes yrittää, jos ei kuitenkaan onnistu?

No, vaikkapa siitä syystä, että voisi onnistua.

MEILLÄ ON VAIN YKSI ELÄMÄ

Näissä kaikissa tarinoissa uskomukseni on se, että meillähän on lopulta myös vapaus valita aina uudestaan. Vanhaan ammattiin pääsee kyllä vielä takaisin. Kokeilemalla ei häviä mitään, voi jopa saada uusia hienoja kokemuksia jotka vievät meitä eteenpäin. Mistä sitä tietää missä olemme vuosien päästä, jokainen askel on merkittävä.

Vaikka omien unelmien eteen pitää tehdä töitä, ennen sitä pitää myös uskaltaa unelmoida. Jos omassa elämässä tilanne ei ole mieluisa, on koska tahansa aikaa tehdä muutos. Oma elämäntilanne voi vaatia järjestelyitä sen suhteen, joskus muutos ei onnistu heti (usein syynä on taloudellinen tilanne, joka ei niin vain anna sijaa lähteä koulun penkille) mutta asiat yleensä aina järjestyvät. Pitää olla valmis ottamaan se askel ja harpata. Pitää uskaltaa.

Nykyaikana vaaditaan paljon, mutta meillä on myös paljon enemmän vapauksia. Oma ikäluokkani on tuonut kehiin luovempaa ajattelua ja enää ei eletä vain sitä elämää, johon on astuttu peruskoulun jälkeen. On huomattu, että muutoksen voi tehdä koska vain ja kun meillä on vain yksi elämä, on siitä otettava kaikki irti. Nykyään uskotaan unelmiin, tahdotaan voida hyvin töissä ja ollaan unohdettu perinteinen ajatus siitä, että pitäisi seurata aina vanhempiensa jalanjälkiä. Tai että pitäisi ylipäänsä seurata yhtään ketään, ellei sitä itse tahdo tehdä.

Kannustankin meistä jokaista hakemaan muutosta, jos oma hyvinvointi sitä vaatii. Mieti siis sitä, että toteutatko todella omaa unelmaasi, vai jonkun muun. Muistutan uudelleen, että meillä on vain yksi elämä. Otetaan siitä kaikki irti ja nautitaan siitä niin paljon kuin koskaan voidaan – ei muiden elämästä tai muiden elämän kautta. Mitä siitä jää jäljelle, jos elät vain toisen toiveiden saattelemana?

-Marissa

psst. Oli erittäin hauska jutella ns. aikuisten juttuja pitkästä aikaa vanhan työkaverin kanssa. Ikävä työelämään on kova, vaikka kotona (super suloisen ja ihanan) lapseni kanssa viihdynkin. Lisää tällaisia inspiroivia puheluita kiitos! 

Mitä äitiysvapaa tekee työminälleni?

Talvi ja kevät vietettiin etätöitä tehden Keski-Euroopassa ja syksy alkoi heittämällä koko elämäni jännittävimmällä kokemuksella, nimittäin äitiysvapaalla. Kaiken tämän jännityksen ja mullistuksen kynnyksellä onkin totuteltava täysin erilaiseen arkeen. Omalla kohdallani se tarkoittaa sitä, että työt ovat nyt tauolla ja vaikka kuinka houkuttelisikin tehdä edes osittaisia päiviä projektien parissa, olen päättänyt keskittyä elämään kotona lapsen kanssa. Ainakin nyt aluksi.

Olen ollut tiiviisti kiinni työelämässä aina lukion penkiltä saakka ja voisi sanoa, että olen koukussa työhön. Vaikka olen viettänyt vasta kuukauden kotona, olen ehtinyt jokaisella viikolla miettiä sitä, mitä tulevaisuudeltani työelämässä toivoisin. Aikaa on ilmeisesti aivan liikaa, sillä viimeksi eilen havahduin miettiväni uusia työtehtäviä ja sitä, kuinka saisin itseni takaisin kiinni työelämään. Harkitsin tarjottua työtehtävää ja mietin, että millä tapaa pystyisin saada kaiken mahtumaan arkeeni – sekä työn, että kotiäitinä olon. Itseänikin hieman huvitti jälkikäteen huomata omat ajatukseni, sillä tällä hetkellä se ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Äitiysloma ensin (tai ainakin se lapsen syntymä), sitten uudet projektit.

Suurin pohdinnan aihe kuitenkin tällä hetkellä on se, mitä äitiysvapaa tekee työminälleni. Onnistunko vielä saamaan itseni työmarkkinoille ja erotunko jatkossakin muiden osaajien joukosta? Vaikuttaako mahdollinen parin vuoden vapaa siihen, millaisena työnantaja minut muiden joukossa näkee? Onko osaamiseni sillä tasolla, mitä sen työhön palatessa kuuluisi olla?

Olen ehkä hieman naivi, kun ajattelen, että pelkoa ei pitäisi olla. Uskon siihen, että hyville tyypeille ja vahvoille osaajille on aina töitä, oli taloudellinen tilanne yhteiskunnassa mikä tahansa. Yksi asia on silti mielessäni se suuri kysymysmerkki, nimittäin juurikin osaaminen. Kuinka varmistan, että myös parin vuoden päästä osaamiseni on sillä tasolla, jota työelämässä silloin kaivataan?

Kuinka kehitän itseäni myös kotona lasta hoitaessa?

Tiedostan sen, että omalla osaamisalallani/aloillani muutokset tapahtuvat nopeasti ja myös äitiysvapaan aikana on syytä pysyä mukana kehityksessä. Digitaalisuus vie asioita eteenpäin nopeasti ja vaikka juuri nyt kokisin olevani taidokas monessakin asiassa, voi tilanne muuttua nopeasti. Siksi koen, että on pysyttävä jollain tapaa myös äitiysvapaan aikana kosketuksissa oman työminänsä kanssa ja kehittävä omaa osaamistaan tai ainakin pyrittävä siihen. Töitäkin varmasti ehtii tehdä osapäiväisesti, jos sille energiaa ja aikaa riittää.

Odotan suurella innolla uutta arkeani, mutta samalla tahdon antaa itselleni mahdollisuuden yrittää myös pysyä mukana työelämässä ja sen tuomissa mahdollisuuksissa. En näe itseäni kotiäitinä, sillä sisälleni on niin vahvasti rakennettu palo edetä työelämässä ja kehittyä jatkuvasti kohti uusia osaamisen tasoja. Tilanne voi tottakai muuttua kun käsilleni annetaan pian syntyvä lapsemme, mutta sitä ennen voin vain puhua tämän hetken tunnelmista ja ajatuksista. Jokatapauksessa, tervetuloa uusia arki lapsen kanssa, olen valmis uusiin koitoksiin aivan uusia taitoja kehittäen. Nyt on aika opetella taitoja lapsen kasvatuksen ja todellisen multitaskingin parissa, myöhemmin sitten jotain aivan muuta. Mistä sitä tietää mihin tämä uusia mahdollisuus elämässä vie, ehkä löydän itselleni lapsen myötä jotakin aivan uutta. Ehkä uudet taidot vievät minua jälleen kohti uusia haasteita, joista en vielä ole edes tietoinen.

-Marissa

Jos sinä olet samassa tilanteessa kuin minä ja kaipaisit vinkkejä siihen miten voisi pysyä mukana työelämässä myös perhevaipailla, on vanha kollegani Suvi kirjoittanut aiheesta mielenkiintoisen tekstin: Osaamista voi kehittää myös perhevapailla.