Toteutatko omaa unelmaasi, vai jonkun muun?

Keskustelin eilen pitkät pätkät vanhan kollegan kanssa, joka on siirtymässä uusiin duunikuvioihin ja halusi sparrailla ajatustensa parissa. Hän sai kuulla lähinnä kannustavia ihailuja, niin ylpeä hänen päätöksestään olin. Puhelusta innostuneena on päästävä myös kirjoittamaan muuutamia ajatuksiani ylös, niin paljon tämä lyhyt hetki unelmien tavoitettelun parissa inspiroi minuakin!

Tämä puhelu oli muistutus minulle siitä, että todellakin kannattaa olla rohkea ja tehdä elämässään muutos, jos sellaista tuntuu kaipaavan. Aivan liian usein kuulee niitä tapauksia, joissa rohkeus jää mukavuudenhalun jalkoihin. Ajatellaan liian helposti, että kun on kerran jo joskus valittu tämä tie, on sillä myös pysyttävä.

MIKSI MUUTOS ON NIIN KOVIN VAIKEA TEHDÄ?

Olenko väärässä, jos sanon, että se oma tie on usein valittu ympäriltä tulleiden odotusten saattelemana? Nuorena on seurattu jonkun toisen unelmaa, kuunneltu liikaa toisten odotuksia. Ei välttämättä ole osattu vielä silloin kuunnella omia tunteita ja ne omat vahvaksikin kuvitellut tunteet ovat pohjautuneet esimerkiksi vanhempien odotuksiin. On haluttu olla mieliksi. Uran suuntaa ei uskalleta myöskään myöhemmin enää muuttaa, sillä ympäristön reaktio voisi olla ihmettelevä. Miksi se noin tekee? Hyvässä ja arvostetussa ammatissahan se on, kannaako nyt ottaa riskiä ja vaihtaa? Niin sitä sitten jää tuttuun ja vanhaan, vaikka kuinka ottaisi päivittäin päähän. Vaikka kuinka himottaisi jo kokeilla jotakin uutta.

Ongelma on usein myös siinä, että ei nähdä itse ongelmaa. Ei huomata, että valittamisesta on tullut päivittäistä ja työtehokin on mitä on. Ei huomata, että jossain on vika, kun työstä ei enää nauti ja aamuisin joutuu pakottamaan itsensä ylös. Tässä vaiheessa tulisikin pohtia, että onko tämä aina ollut tällaista? Olenko aina ollut näin negatiivinen, vai olenko mahdollisesti kyllästynyt? Motivoiko minua enää mikään? 

Mielikuvani It- alasta oli erilainen. Istutaanko siellä vain pepun jatkeena ja siirrellään papereita paikasta toiseen? Ovatko ihmiset siellä tylsiä?

Uskon siihen, että kaikki on mahdollista. En itse ole aina tehnyt suuria ja rohkeimpia muutoksia, mutta koen ainakin tehneeni aina sitä, mikä tuntuu omalle itselleni sopivimmalta. Olen työskennellyt arvojani seuraten, halunnut edetä juuri siihen suuntaan mihin nenä milloinkin vie ja vaihtanut suuntaa, jos se tuntuu oikeammalta.

Kun minut vuosia sitten headhantattiin It-alalle, mietin pitkään, että onkohan se nyt yhtään oma juttuni? Olin tehnyt pitkän uran ravintolapuolella ja olin siellä tottunut vauhtiin ja tehokkuuteen. Mielikuvani It- alasta oli erilainen. Istutaanko siellä vain pepun jatkeena ja siirrellään papereita paikasta toiseen? Ovatko ihmiset siellä tylsiä? Olinhan tottunut räiskyviin persooniin ja huumoriin jokaisessa työpäivässäni. Lopulta mietin kuitenkin, että ehkä muutos olisi paikalllaan, sillä vanhakaan ala ei enää innosta kuten ennen. Ehkä tässä voisi olla uusi suunta, jota olen kaivannut. Ja niin otin riskin, enkä ole katunut sitä hetkeäkään päätökseni jälkeen. Olin tyytyväinen ensimmäisestä päivästä lähtien. Aloin taas nauttia enemmän työstäni ja mikä parasta, sain huomata, että ennakkoluuloni olivat täysin turhia. Ihmiset olivat kiinnostavia ja työ oli vauhdikasta. Kaikkea mitä olin kaivannutkin.

Muutos on usein myös vaikea juuri ennakkoluulojen vuoksi. Vaikka upea mahdollisuus tuotaisiin tarjottimella eteesi, et uskalla ottaa kiinni kupista, sillä se vaikuttaa liiankin kauniilta ollakseen totta. Asioita tulee aina punnita ja ruoho ei ole aina vihreämpää aidan toisella puolen, mutta joskus se todella on sitä. Joskus se on kirkkaan vihreää ja vanha mutainen ympäristö todella avautuu vasta kun on tehnyt muutoksen. Huh, miten mä tuonne ajauduin. Onneksi uskalsin nostaa kytkintä! Joskus oma juttu on jossain muualla, eikä sitä vielä tiedä tänään. Huomenna sen tien voi silti onneksi löytää.

TARINOITA ONNISTUMISISTA

Kuuntelen aina innolla tarinoita siitä, kun joku on lähtenyt kohti uutta suuntaa elämässään. Ihailen jokaista heistä. Ihailen ystävääni, joka jätti pitkän uransa pankissa ja seurasi sydäntään. Hän tavoittelee mahdollista uraa hyvinvoinnin parissa. Ihailen yhtälailla toista ystävääni, josta tuli pitkän pohdinnan jälkeen uudestaan opiskelija, sillä oma ala ei enää saanut sydäntä sykähtämään ja hän tunsi vielä kaipaavansa jotain muuta. Hän ottikin suuren harppauksen ja on jälleen koulun penkillä.

Yksi hienoimmista tarinoista on eräs sukulaiseni, joka on lähtenyt pitkän työuran jälkeen opiskelemaan uudestaan ja valmistui kesällä sosionomiksi. Mukana oli varmasti jännitystä ja pelkoa, mutta tämä vanha 6 ällän ylioppilas selvisi kaikesta uudesta enemmän kuin hyvin. Hän suoritti opinnot nopeasti ja uskokaa tai älkää, hän työllistyi heti valmistuttuaan uuteen ammattiin. Nuorempiakin hakijoita varmasti olisi ollut tarjolla, mutta hän vakuutti osaamisellaan. Kuulostaa omasta mielestäni todella inspiroivalta. Miten monta vuotta hänellä onkaan vielä työelämää edessä!

Ei tässä enää kannata opiskella tai muuttaaa mitään. Ne päätökset on tehty jo aikaa sitten.

Miettikää tilanne toisin. Joku samassa elämäntilanteessa oleva ihminen mietii samoja asioita, mutta toteaa itselleen, että on jo 45 vuotias, ei tässä enää kannata opiskella tai muuttaaa mitään. Ne päätökset on tehty jo aikaa sitten. Tässä kohtaa päästään aiemman kirjoittamani tekstin ”Ei se kuitenkaan onnistu, miksi edes yrittää” ajatukseen, eli tarpeelliseen optimismiin ja rohkeuteen tehdä muutoksia. Miksi siis edes yrittää, jos ei kuitenkaan onnistu?

No, vaikkapa siitä syystä, että voisi onnistua.

MEILLÄ ON VAIN YKSI ELÄMÄ

Näissä kaikissa tarinoissa uskomukseni on se, että meillähän on lopulta myös vapaus valita aina uudestaan. Vanhaan ammattiin pääsee kyllä vielä takaisin. Kokeilemalla ei häviä mitään, voi jopa saada uusia hienoja kokemuksia jotka vievät meitä eteenpäin. Mistä sitä tietää missä olemme vuosien päästä, jokainen askel on merkittävä.

Vaikka omien unelmien eteen pitää tehdä töitä, ennen sitä pitää myös uskaltaa unelmoida. Jos omassa elämässä tilanne ei ole mieluisa, on koska tahansa aikaa tehdä muutos. Oma elämäntilanne voi vaatia järjestelyitä sen suhteen, joskus muutos ei onnistu heti (usein syynä on taloudellinen tilanne, joka ei niin vain anna sijaa lähteä koulun penkille) mutta asiat yleensä aina järjestyvät. Pitää olla valmis ottamaan se askel ja harpata. Pitää uskaltaa.

Nykyaikana vaaditaan paljon, mutta meillä on myös paljon enemmän vapauksia. Oma ikäluokkani on tuonut kehiin luovempaa ajattelua ja enää ei eletä vain sitä elämää, johon on astuttu peruskoulun jälkeen. On huomattu, että muutoksen voi tehdä koska vain ja kun meillä on vain yksi elämä, on siitä otettava kaikki irti. Nykyään uskotaan unelmiin, tahdotaan voida hyvin töissä ja ollaan unohdettu perinteinen ajatus siitä, että pitäisi seurata aina vanhempiensa jalanjälkiä. Tai että pitäisi ylipäänsä seurata yhtään ketään, ellei sitä itse tahdo tehdä.

Kannustankin meistä jokaista hakemaan muutosta, jos oma hyvinvointi sitä vaatii. Mieti siis sitä, että toteutatko todella omaa unelmaasi, vai jonkun muun. Muistutan uudelleen, että meillä on vain yksi elämä. Otetaan siitä kaikki irti ja nautitaan siitä niin paljon kuin koskaan voidaan – ei muiden elämästä tai muiden elämän kautta. Mitä siitä jää jäljelle, jos elät vain toisen toiveiden saattelemana?

-Marissa

psst. Oli erittäin hauska jutella ns. aikuisten juttuja pitkästä aikaa vanhan työkaverin kanssa. Ikävä työelämään on kova, vaikka kotona (super suloisen ja ihanan) lapseni kanssa viihdynkin. Lisää tällaisia inspiroivia puheluita kiitos! 

Mitä äitiysvapaa tekee työminälleni?

Talvi ja kevät vietettiin etätöitä tehden Keski-Euroopassa ja syksy alkoi heittämällä koko elämäni jännittävimmällä kokemuksella, nimittäin äitiysvapaalla. Kaiken tämän jännityksen ja mullistuksen kynnyksellä onkin totuteltava täysin erilaiseen arkeen. Omalla kohdallani se tarkoittaa sitä, että työt ovat nyt tauolla ja vaikka kuinka houkuttelisikin tehdä edes osittaisia päiviä projektien parissa, olen päättänyt keskittyä elämään kotona lapsen kanssa. Ainakin nyt aluksi.

Olen ollut tiiviisti kiinni työelämässä aina lukion penkiltä saakka ja voisi sanoa, että olen koukussa työhön. Vaikka olen viettänyt vasta kuukauden kotona, olen ehtinyt jokaisella viikolla miettiä sitä, mitä tulevaisuudeltani työelämässä toivoisin. Aikaa on ilmeisesti aivan liikaa, sillä viimeksi eilen havahduin miettiväni uusia työtehtäviä ja sitä, kuinka saisin itseni takaisin kiinni työelämään. Harkitsin tarjottua työtehtävää ja mietin, että millä tapaa pystyisin saada kaiken mahtumaan arkeeni – sekä työn, että kotiäitinä olon. Itseänikin hieman huvitti jälkikäteen huomata omat ajatukseni, sillä tällä hetkellä se ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Äitiysloma ensin (tai ainakin se lapsen syntymä), sitten uudet projektit.

Suurin pohdinnan aihe kuitenkin tällä hetkellä on se, mitä äitiysvapaa tekee työminälleni. Onnistunko vielä saamaan itseni työmarkkinoille ja erotunko jatkossakin muiden osaajien joukosta? Vaikuttaako mahdollinen parin vuoden vapaa siihen, millaisena työnantaja minut muiden joukossa näkee? Onko osaamiseni sillä tasolla, mitä sen työhön palatessa kuuluisi olla?

Olen ehkä hieman naivi, kun ajattelen, että pelkoa ei pitäisi olla. Uskon siihen, että hyville tyypeille ja vahvoille osaajille on aina töitä, oli taloudellinen tilanne yhteiskunnassa mikä tahansa. Yksi asia on silti mielessäni se suuri kysymysmerkki, nimittäin juurikin osaaminen. Kuinka varmistan, että myös parin vuoden päästä osaamiseni on sillä tasolla, jota työelämässä silloin kaivataan?

Kuinka kehitän itseäni myös kotona lasta hoitaessa?

Tiedostan sen, että omalla osaamisalallani/aloillani muutokset tapahtuvat nopeasti ja myös äitiysvapaan aikana on syytä pysyä mukana kehityksessä. Digitaalisuus vie asioita eteenpäin nopeasti ja vaikka juuri nyt kokisin olevani taidokas monessakin asiassa, voi tilanne muuttua nopeasti. Siksi koen, että on pysyttävä jollain tapaa myös äitiysvapaan aikana kosketuksissa oman työminänsä kanssa ja kehittävä omaa osaamistaan tai ainakin pyrittävä siihen. Töitäkin varmasti ehtii tehdä osapäiväisesti, jos sille energiaa ja aikaa riittää.

Odotan suurella innolla uutta arkeani, mutta samalla tahdon antaa itselleni mahdollisuuden yrittää myös pysyä mukana työelämässä ja sen tuomissa mahdollisuuksissa. En näe itseäni kotiäitinä, sillä sisälleni on niin vahvasti rakennettu palo edetä työelämässä ja kehittyä jatkuvasti kohti uusia osaamisen tasoja. Tilanne voi tottakai muuttua kun käsilleni annetaan pian syntyvä lapsemme, mutta sitä ennen voin vain puhua tämän hetken tunnelmista ja ajatuksista. Jokatapauksessa, tervetuloa uusia arki lapsen kanssa, olen valmis uusiin koitoksiin aivan uusia taitoja kehittäen. Nyt on aika opetella taitoja lapsen kasvatuksen ja todellisen multitaskingin parissa, myöhemmin sitten jotain aivan muuta. Mistä sitä tietää mihin tämä uusia mahdollisuus elämässä vie, ehkä löydän itselleni lapsen myötä jotakin aivan uutta. Ehkä uudet taidot vievät minua jälleen kohti uusia haasteita, joista en vielä ole edes tietoinen.

-Marissa

Jos sinä olet samassa tilanteessa kuin minä ja kaipaisit vinkkejä siihen miten voisi pysyä mukana työelämässä myös perhevaipailla, on vanha kollegani Suvi kirjoittanut aiheesta mielenkiintoisen tekstin: Osaamista voi kehittää myös perhevapailla.

”Ei se kuitenkaan onnistu, miksi edes yrittää”

Olen henkeen ja vereen optimisti, olen aina ollut. Ajattelen asioita myös realistisesti ennen kuin innostun liikaa, mutta yksi asia mikä minut saa usein todella surulliseksi, on ihmisten pessimistisyys ja se, että jo valmiiksi todetaan, että ei tämä tule onnistumaan. Jo valmiiksi käännetään hyville ideoille selkä, eikä innostuta edes yrittämään. Ei ymmärretä, että kehitys tapahtuu muutoksella, ei pelolla ja negatiivisuudella.

Tiedän, että jos jossakin olen hyvä, niin innostamisessa ja siinä, että asioita saadaan tapahtumaan. Olen myös ymmärtänyt, että optimistisuus on näissä asioissa äärettömän tärkeää ja jos joka kerta uuteen asiaan ryhtyessä epäröisin liikaa, ei mistään tulisi mitään. Pitää luottaa omaan itseensä ja samalla myös muihin, jotka ovat toteutuksessa mukana. Yhtäkään asiaa ei voi lähteä ideoimaan saati sitten toteuttamaan, mikäli ollaan jo valmiiksi sitä mieltä, että mikään ei kuitenkaan onnistu. Vai uskotteko te, että yhdestäkään yrityksestä tulisi menestystarinaa vain epäröinnin ja pessimistisyyden pohjalta? En usko minäkään.

Muistan, kun olin ensimmäistä kertaa järjestämässä isoa tapahtumaa ja minua jännitti todella paljon. Tapahtumasta oli suuria odotuksia ja saimme tiimin kesken suuren vastuun sen toteutuksessa. Muut olivat tehneet kyseisiä tapahtumia aiemminkin ja kun uusin silmin katsoin asioita, näin että moneen asiaan olisi tehtävä muutos. Kerroin näistä asioista ja huomasin pian olevani monessa asiassa mielipiteideni kanssa yksin. Muut olisivat tahtoneet toimia kuten ennen, heidän mielestään muutos ei olisi ollut järkevää. Heidän mielestään kaikkia ei voisi miellyttää ja oli turhaa edes yrittää parantaa asioita. Kun olin kuunnellut ihmisten puheita käytävillä ja kysellyt palautetta aiemmista tapahtumista, tiesin, että jotain on tehtävä. Päätinkin yrittää saada myös muut uskomaan siihen, että aina kannattaa yrittää.

tiesin koko ajan, että luovalla tavalla ajatella ja positiivisuudella, me onnistumme. 

Jokainen meistä halusi, että tapahtuma olisi onnistunut ja siellä pääsisi rentoutumaan. Itse toivoin kaikkein eniten sitä, että jokainen osallistuja kokisi olevansa tapahtumassa ajateltu ja huomioitu. Toivoinkin, että tässä tapahtumasta jokainen lähtisi kotiin hymyillen ja kokisi tulleensa yllätetyksi. Vaikka mielipiteeni olivat uusia ja herättivät vastalauseita, taistelin saadakseni näkemykseni läpi. Edes osan niistä. En aina ole se äänekkäin yksilö, mutta kun visio on vahva ja tahdotaan saada muutosta aikaan, on sen eteen toimittava.

Kun tapahtumapäivä koitti, minua jännitti. Niin jännitti muitakin, sillä teimme aivan uusia asioita. Olin silti varma kaikesta mitä teimme ja hoidin kaiken alusta loppuun 110 prosentin innolla. Halusin luottaa, että kaikki menee hyvin ja pidin optimismia yllä, vaikka loppuun saakka sain kuulla sitä, että monikaan asia ei varmasti tule onnistumaan. En halunnut kuunnella negatiivisia väitteitä, halusin uskoa, että me teemme oikein. Minullekin tapahtuma oli yksi suurimpia mitä olen järjestänyt, mutta tiesin koko ajan, että luovalla tavalla ajatella ja positiivisuudella, me onnistumme. Emme epäröimällä.

Lopulta tapahtumassa kaikki meni nappiin ja saimme suuret kiitokset toteutuksesta. Jotain pientä korjattavaa on aina, mutta pääosin voisin sanoa, että kaikki meni todella hyvin. Lopulta myös muut järjestäjät myönsivät homman toimineen paremmin kuin ennen ja hekin olivat aivan innoissaan siitä mihin seuraavat tapahtumat tulisivat vielä kehittymään. Ja ei, en kerro tätä tarinaa sillä, että tahdon kehuja omille ideoilleni, ei missään nimessä niin. Joku muu varmasti oli miettinyt samoja asioita ja muutoksia, mutta ei ollut välttämättä uskaltanut toimia uudella tavalla. Ehkä pelättiin liikaa, että muutos ei olisikaan onnistunut. Ehkä pelättiin, että siihen kaikkeen kuluisi liikaa aikaa ja olisi vain helpompi jättää tekemättä. Pelattiin mieluummin varmoilla korteilla ja unohdettiin muiden toiveet muutoksesta. Ei uskallettu toimia.

Ja kehittyykö mikään silloin, jos mitään ei muuteta? 

Muutos voi pelottaa, mutta se on usein vain hyvä asia. Me kehitymme kokeilemalla ja joskus voi jopa löytyä tuhat kertaa parempia tapoja toimia kuin mitä ne aiemmat ovat olleet. Pienikin muutos voi tehdä jo paljon, siihen pitää vain luottaa ja tehdä se kaikin voimin ja innostumalla. Ja mitä sitten, jos jotain menee pieleen? Sitten yritetään tottakai uudestaan. Ei mikään kaadu siihen, että kerran epäonnistutaan, vaan sitten kokeillaan jotain muuta.

Toivoisin, että optimismi lisääntyisi työpaikoilla ja uskoisimme enemmän omiin kykyihimme, sekä samalla toisiimme. Mitä enemmän annamme kollegoillemme luottamusta uusiin ideoihin ja kokeilemme uusia asioita, sitä enemmän myös kehitystä tapahtuu. Kaikkea ei tarvitse koko ajan muuttaa ja on paljon asioita, jotka kannattaa tehdä tietyin tavoin, mutta näin ei ole aina. Itse ainakin yritän innostua jokaisesta uudesta ideasta, jonka joku heittää ilmoille. Vaikka joku uusi asia joskus hieman pelottaisikin, niin eikös se ole niin, että me kehitymme parhaiten juuri siellä mukavuusalueen ulkopuolella?

Optimistisin terveisin,

Marissa

 

Irti oravanpyörästä – etätöitä Euroopassa

Viimeisestä kirjoituksesta onkin jo vierähtänyt aikaa ja tässä muutaman kuukauden blogihiljaisuuden aikana on ehtinyt tapahtua paljon. Suurin muutos koskee varmasti sitä, että olen jättänyt ah niin ihanan ja turvallisen päivätyöni, pakannut omaisuuteni varastoon ja lähtenyt reissaamaan mieheni kanssa Eurooppaan. Mukana vain läppäri ja valtava annos reissumieltä. Jo näin alkutuntumalta on todettava, että tämä on ollut juuri oikea päätös, olemme kulkeneet selvästi itsellemme oikeanlaiseen suuntaan. Freelancerina työskentely sopii minulle, samoin ohjelmistokehittäjänä työskentelevä mieheni nauttii tästä tyylistä elää. Enää syytä hymyyn ei tarvitse etsiä, siihen herää jokaisena aamuna – elämä hymyilyttää.

PÄÄTÖS LÄHTEÄ

Tämä päätös on lähtenyt alkujaan siitä, että kumpikin meistä halusi kokeilla miltä tuntuu elää ulkomailla. Matkustaminen on itselleni lähellä sydäntä, mutta tottakai se ajatus on kutkuttanut mieltä, että mitä jos joskus eläisi pidempään jossain kaukana. Ei tulisikaan kahden viikon jälkeen kotiin takaisin. Suunnitelmia oli useita, tehtiin päätös lähteä ja matkalla sekin päätös vielä muuttui kertaalleen. Aluksi meidän piti lähteä Singaporeen, lopulta Eurooppa kutsuikin meitä luokseen vahvemmalla otteella. Juuri nyt olemme kolmatta viikkoamme Italiassa, seuraavaksi suuntana on Ranska.

Koska kumpikin olemme onnistuneet suuntaamaan työmme digitaaliseen suuntaan, on meillä mahdollisuus hoitaa omat työmme näin etänä mistä tahansa maailman kolkasta käsin. Muutos oli helppo, oli vain hommatava asuntoon vuokralaiset, pakata ja lähteä. Taisi siihen muutama muukin hoidettava asia liittyä, mutta kaikki sujui hyvin kun päätti saada asiat onnistumaan ja uskoi omaan päätökseensä. Ja näinhän ne asiat sitten onnistuivat ja täällä ollaan! Meillä on sovittuna muutamia tapaamisia reitin varrelle, mutta muutoin olemme vapaita liikkumaan aivan kuten itse toivomme. Ensimmäisen kuukauden vietimmekin lasketellen Alpeilla, tämän jälkeen olemme siirtyneet katsomaan kevättä ja tulevaa kesää etelämmäksi.

Tällä viikolla erästä tekstiä kirjoittaessani huomasin, että en voi enää käyttää kirjoituksessani sanaa hektinen arki.

Elämä on juuri nyt täydellisyyttä hipovaa, enkä voisi kuvitella olevani missään muualla. Reissumme on kestänyt nyt yhteensä 68 päivää. Se on pitkä aika yhdestä vuodesta, se on jo lähes kaksi ja puoli kuukautta. Vaikka se onkin päivinä mitattuna paljon, tuntuu kuin olisimme vasta lähteneet matkaan. Aika menee aivan liian nopeasti ja meidän täydellinen arkemme katoaa alta ennen kuin siitä ehtii edes tarrata kunnolla kiinni. Jokainen päivä tuntuu olevan erilainen ja kun vaihtaa paikkaa melko usein, ei ehdi koskaan kyllästyä.

ERILAINEN ARKI

Mikä on sitten muuttunut kaikkein eniten? Tällä viikolla erästä tekstiä kirjoittaessani huomasin, että en voi enää käyttää kirjoituksessani sanaa hektinen arki. Sellaista ei ole enää, ei ole ollut aikoihin. Olemme onnistuneet luomaan itsellemme ympäristön, jossa itse olemme vastuussa jokaisesta minuutista ja pystymme elämään vapaina. Ja kyllä, näin on kotona Suomessakin, mutta täällä se on erilaista. Hektinen arki on muuttunut joustavaksi ja rennoksi arjeksi. Se on arkea, jota ei hallitse kello ja tietynlainen tunne pakosta. Ympäristö on sallivampi, samalla olemme mekin.

Voin rehellisesti sanoa, että tällä hetkellä elämme unelmiemme elämää. Elämää, jossa päivissämme on aikaa juuri niin kauan kuin jaksamme pysyä hereillä ja voimme käyttää vuorokauden tunnit juuri kuten itse tahdomme. Ilman kiirettä, se on ehkä  nyt se kirjoituksen suurin pointti, joka liittyy myös sanomaani oravanpyörästä karkaamiseen. Kiire syntyy niin monesta yhtälöstä, että sitä on vaikea monen omasta arjesta edes kadottaa. Tulee helposti sovittua aivan liikaa menoja, treffejä tuttujen kanssa, harrastuksia, ylimääräisiä töitä ja ties mitä muuta. Siitä syntyy myös helposti kierre, jossa stressi kasvaa ja kiire sitä samaa rataa. Kiire on olotila, joka syntyy, kun sille antaa liikaa tilaa. Tämän hetken arjessa sellaisille tuntemuksille ei ole paikkaa, emme tahdo kumpikaan olla sellaisessa elämäntilanteessa. Ei ole syytä tuntea turhaa stressiä yhtään mistään.

Arkemme koostuu täällä matkapäivistä, sekä ihan tavallisista päivistä arkea viettäen. Joissakin paikoissa viivymme viikon, toisissa lyhyesti esimerkiksi vain viikonlopun. Matkapäivinä pidetään vapaata töistä, kun taas muina päivinä tehdään töitä vähän ahkerammin. Töitä voi tehdään putkeen kymmenen tuntia, mutta jos sää on loistava ja ulkoilma ja uudet maisemat houkuttavat, voi päivää katkaista ja tehdä töitä aamulla ja taas vaikka uudestaan illalla. Aika ei ole rajoite, kuten ei ole mikään sovittu menokaan. Juuri nyt tuntuu ihanalta tuijottaa tyhjää kalenteria joka antaa vapauden tehdä mitä ikinä mieleen herää. Älkää käsittäkö väärin, välitän ystävistäni ja perheestäni, mutta tämä arki on juuri nyt täydellinen irtiotto ja tuntuu upealta, kun on täysin oman aikansa herra eikä menoja ole liikaa. Kyllä, ikävöin kahvihetkiä ystävieni kanssa ja illallisia perheeni luona, mutta niihin palaamme vielä varmasti myöhemmin. Samoin on vielä aika istua päivittäisissä palavereissa ja toimistolla, mutta en tiedä koska. Juurin nyt arki on niin mukavan joustavaa, että en voisi kuvitella mitään muuta tapaa elää.

YMPÄRISTÖ JA VAPAUDEN TUNNE

Paljon kirjoitustyötä tehdessä huomaan, että myös luovuus on herännyt täällä aivan eri tavoin kukkaan. Kirjoittaessa kaivataan inspiraatiota, joka ei synny jokaiseen hetkeen vaan sitä pitää hieman potkaista, jotta sen saa aikaan. Parhaat ideat syntyvätkin itselleni useimmiten ulkoillessa. Voitte kuvitella, että kun näissä maisemissa käy juoksemassa tunnin, on teksti kirjoitettu lähes valmiiksi jo yhden lenkin aikana. Kolmen tunnin vuoristovaelluksella olen kirjoittanut jo enemmän kuin yhden työpäivänä aikana Suomessa olisin koskaan saanut aikaiseksi, se jos mikä tekee tunteen onnistumisesta. Täällä syntyykin juttua aivan uuteen tahtiin.  Uusia ideoita on mielessä valtavasti ja vain siksi, että ympäristö on sallivampi, kuten jo aiemmin totesinkin. Kiire on poissa, olen levollisempi ja mieli on vapaa kaikesta muusta hälinästä. On helpompi hengittää.

Jos maailma joustaa meidän suuntaamme, olen myös itse erittäin valmis joustamaan takaisin.

Luovuus elää rikkaampana tässä elämäntyylissä, en koe stressiä juuri mistään. Ajoittain on koti-ikävä, mutta se syntyy lähinnä ystävien ja ruisleivän kaipuusta. Onneksi on olemassa skype ja ruisleivän korvikkeeksi kelpaa oikein hyvin myös gelato, jota toisinaan myönnän ikävöiväni, kun olen Suomessa. Ainahan sitä ikävöi jotakin. Juuri nyt olen kuitenkin enemmän kuin mielläni tien päällä ja reissaan. Tulevaisuus näyttää mihin matka meidät vie, mutta tällä hetkellä elämme hetkessä ja nautimme tilanteesta.

Joku kysyi ennen matkaamme, että mitäs jos olisitte toisella pallonpuoliskolla ja aikataulut ovat aivan erilaiset? Niin, mitäs sitten. Kun on koko vuorokausi käytettävissä, eikö ole aivan sama koska sen työnsä tekee? Jos maailma joustaa meidän suuntaamme, olen myös itse erittäin valmis joustamaan takaisin. Jos se tarkoittaisi jossain vaiheessa sitä, että pitäisi venyttää työpäiviä aamuyöhön tai vaikka läpi yön, mikäpä siinä. Kaikki onnistuu, turha stressiä ei kannatta synnyttää ja jokainen asia on kokeilemisen arvoinen.

Kumpikin meistä uskoo kohtaloon ja päivä kerrallaan elämiseen, joten on ollut helppoa valita tämä tie. Koskaan ei tiedä mitä tulee eteen, emmekä osaa sanoa mikä on lopullinen määränpäämme. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus, jokainen päivä on uusi tie entistä onnellisempaan arkeen.

Terveisiä Italiasta, täällä luovuus kukkii ja elämä hymyilee. Luovia työpäiviä teidänkin arkeenne!

 

Minkälainen on hyvä työpaikka?

Vuoden lopussa on aina hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään vuoden tapahtumia. Mitä kaikkea on tullut tehtyä, missä kaikessa sitä onkaan onnistunut ja missä elämän osa-alueessa voisi ehkä vielä kehittyä – niin työssä kuin omassa arjessakin. Kiireessä ja keskellä kaaosta kun saattaa helposti tuntua, ettei ole saanut mitään konkreettista aikaan, vaikka todellisuudessa olisi kiivennyt vuoren juurelta aina sinne huipulle saakka ihan huomaamattaan. Mitä tulee työelämään, niin tänään tahdon miettiä sitä, mikä mielestäni tekee hyvän työpaikan. Ajatuksia on koottu vuosien varrelta, monia niistä vahvistettu kuluvan vuoden aikana.

Millainen sitten on hyvä työpaikka?

Olen tehnyt töitä erilaisilla toimialoilla, joten pystyn hieman heijastamaan kokemuksiani eri aloilta yhteen. Vaikka tehtävät ovatkin vaihtuneet vuosien myötä sieltä kermantuoksuisesta konditoriasta aina rekrytoijaksi saakka, olen huomannut, että ei ole olemassa alakohtaisia tapoja tehdä työpaikoista viihtyisiä. On vain olemassa tiettyjä arvoja, joita kunnioittamalla kaikilla olisi tyytyväinen olo ja jokainen tuntisi olonsa arvostetuksi omassa työssään.

Tämä jo valmiiksi luonnosteltu teksti sai kimmokkeen, kun luin viikonloppuna Ari Rämön kirjoittaman tekstin ”Arvostus on läsnäoloa, mutta myös hiljaisuutta”ja olin vaikuttunut. Hän oli osannut kirjoittaa blogitekstiksi ylös juuri ne asiat, joita me kaikki kaipaamme arjessa työpaikalla. Riippumatta alasta tai työtehtävistä. Riippumatta siitä, kuka asiaa pohtii. Sujuvan arjen ja mielekkään työympäristön kannalta kaikista suurin voima ohjaamaan meitä eteenpäin, on juurikin arvostus. Olenkin samaa mieltä Rämön kanssa siitä, että arvostusta ei rakenneta kehityskeskusteluissa, vaan ihan siellä arjessa ja jokapäiväisissä kohtaamisissa.

Kun työntekijä kokee olevansa arvostettu työssään, ei pitäisi olla syytä kysyä, miksi teen täällä töitä. Arvostus tuo työlle pohjan, arvostus on syy lähteä aamuisin tekemään lisää merkityksellisiä tekoja.

Se miksi takerrun juuri sanaan arvostus, johtuu siitä, että mielestäni se on kaikkein tärkein arvo, joka mahdollistaa kaikille hyvän työpaikan. Se sisältää useita eri tapoja toimia ja sen kautta onnistumme luomaan kaikille sen työympäristön, johon jokainen toivoisi pääsevänsä mukaan. Olen aina kokenut tärkeimmäksi asiaksi sen, että tunnen tekeväni tärkeää työtä ja että myös ympärilläni nähdään se. Ystäväni taas mainitsi, että hänelle kaikista tärkeintä on se, että hän saa tarpeeksi vastuuta ja aika ajoin kiitosta tekemästään työstä. Ahkera kun on, eikä koskaan jätä töitään tekemättä. Eräs tuttavani kommentoi aiheeseen, että hänelle tärkeintä on se, että häneen luotetaan. Hän tekee etätöitä ja on äärimmäisen tärkeää, että ihmiset luottavat hänen hoitavan hommansa, vaikka onkin etänä ja kukaan ei ole vahtimassa paljonko hän saa aikaan. Kun mietin näitä asioita, joita ihmisiltä pulpahtaa keskustellessa pintaan, niin eikö loppujen lopuksi kyse olekin aina arvostuksesta? Kun arvostamme kollegaamme, myös luotamme häneen ja annamme hänelle hänen kaipaamansa vastuun.

Hyvässä työpaikassa työntekijä tahtoo tuntea itsensä aina arvostetuksi, sisälsi se sitten mitä piirteitä tahansa. Tämä arvostus sisältää motivoivia työtehtäviä, vapautta ja yhtälailla ansaittua vastuuta. Se sisältää myös ajoittaisen palkan tarkistuksen, koska selvähän se, että kaipaamme tunnustusta tekemästämme laadukkaasta työstä. Arvostus sisältää jatkuvaa palautetta, avointa kommunikaatiota ihmisten välillä ja tiedon jakamista kaikille, ei vain esimiesaseman omaaville ihmisille. Myös he, jotka sitä itse työtä tekevät, pitäisi osallistaa päätöksiin ja heidän kanssaan pitäisi keskustella avoimesti. Ei vain ilmoittaa asioista ja odottaa tuloksia, sillä tällöin vaikuttamisen keinot ovat työntekijällä todella mitättömät. Arvostava ilmapiiri työssä onkin hyväntahtoinen ja jokainen tahdotaan ottaa mukaan yhteiseen toimintaan. Ketään ei tuomita ulkonäön tai aatteiden perusteella – päinvastoin, niistäkin ollaan kiinnostuneita kuulemaan. Arvostavassa ilmapiirissä keskustellaan, tuetaan työkaverin selusta, selvitetään ja arvostetaan jokaisen läsnäoloa ja mielipidettä. Tasapuolisesti.

Mielestäni hyvässä työpaikassa kaikki alkaa arvostuksesta ja päättyy siihen. Johto arvostaa henkilöstöään ja tiimit arvostavat jokaista, joka tekee oman panoksensa onnistuneen työn eteen. Arvostamme samalla myös itse omaa osaamistamme niin paljon, että teemme työmme laadukkaasti alusta loppuun ja otamme muut työhömme mukaan. Luotamme kollegoihimme. Arvostan itse kovasti sitä, että työkaveri tahtoo jakaa asioita kanssani, eikä minulta pimitetä tietoa, vaikka se ei välttämättä olisikaan olennaisin tieto juuri tämän päivän töiden kannalta.

Nämä mainitsemani asiat hyvästä työpaikasta, voivat tuntua sinusta itsestäänselvyyksiltä, mutta kaikille ne eivät ole sellaisia. Monissa työpaikoissa tietoa ei jaeta, eikä työstä anneta kiitosta. Ei luoteta työntekijään, joka taas ei omalta osaltaan tahto antaa täyttä panosta, koska ei saa tekemästään työstä arvostusta. Arvostus on monia asioita, mutta ennen kaikkea se on pohja luottamukselle ja sille, että tahdomme lähteä joka aamu töihin. Silloin työllämme on merkitys ja tahdomme saavuttaa aina vain enemmän. .

Mikä sinulle on tärkeintä hyvässä työpaikassa? 

Vahvat yksilöt tekevät tiimin!

Meillä ihmisillä on luonnostaan yhteenkuuluvuuden tunne ja uskon siihen, että kaipaamme myös jokainen ympärillemme tiimiä tukemaan omaa osaamistamme. Kävimme viime viikon afterworkeilla pienellä porukalla keskustelua tiimityöstä ja siitä, miten yksilösuorittajista saataisiin vahvempia tiimin osia. Monet meistä kokivat olevansa vahvoja yksilösuorittajia, mutta totesimme yhteen ääneen, että sitä tiimi kaipaakin – vahvaa suoritusta. Sitä pitää silti tehdä koko tiimin voimin, jolloinka siitä muodostuu tiimityötä. Ei siis tarkoita, että joka asia pitäisi tehdä kimpassa, mutta sitäkin tärkeämpää on tehdä asiat kohti samaa päämäärää.

Tiimin määritelmä on jotakuinkin seuraava: Tiimi on pieni ryhmä ihmisiä, joiden taidot täydentävät toisiaan ja joilla on keskenään yhteinen päämäärä. Jos minulta kysytään, niin jokaisen osuus työstä on yhtä tärkeä ja tämän tulisi olla selkeä asia jokaiselle tiimin jäsenelle. Töitä tehdään kohti samaa maalia ja jokaisen tulisi tietää missä kohti peliä mennään ja mihin seuraava potku kohdistetaan. Emme voi kutsua tiimiä tiimiksi, ellemme keskustele asioista ja sitoudu toimimaan mielessämme se yhteinen määränpää. Tiimityössä on myös luotettava kaikkiin tiimin jäseniin. On luotettava, että jokainen hoitaa työnsä ja että jokainen varmasti myös jakaa tietoa avoimesti. Kun tämä luottamus saavutetaan, on helpottavaa huomata miten paljon tiimityö antaa. Jokainen kunnioittaa toisen osuutta työhön ja töitä tehdään tiiviisti yhdessä. Ei mietitä vain omaa lopputulosta, vaan tahdotaan koko tiimin kesken saada suoritus valmiiksi ja ihailla yhdessä onnistunutta lopputulosta.

Vahvat yksilöt tekevät tiimin.

Vahvat yksilöt tekevät tiimin. Vahva tiimi tukevat toinen toistensa työtä ja kun tiimin jäsenistä otetaan kaikki hyöty irti, päästään odotukset ylittävään suoritukseen. Yksilöllä voi esimerkiksi useinkin olla hyviä ideoita, mutta kun ne esittää omalle tiimille, ne kasvavat nopeasti entistä paremmiksi ideoiksi. Tiimi tarvitseekin vahvoja yksilöitä, jotka ottavat vastuun omasta tontistaan. Omaa tonttia ei silti saa tuijottaa sokeana, vaan välillä on vilkaistava olkapään yli ja kuulosteltava mitkä muiden fiilikset ovat. Mennäänkö yhä kohti samaa suuntaa? Onko jotain mitä voisin tehdä auttaakseni toisen suoritusta? Olen tehnyt töitä usealla eri alalla, mutta tiimityö on aina ollut elinehto arjen sujuvuudelle ja sille, että päästään tavoitteisiin. Oli kyse sitten leipomosta tai toimistosta, jossa tehdään koko maan kattavia softaprojekteja, on tärkeää voida luottaa omaan tiimiinsä.

Ongelmia tässä kaikessa luo se, että nykypäivän kilpailuyhteiskunnassa monille tuntuu olevan tärkeää vain se oma suoritus. On tärkeää edetä omalla urallaan ja siksi on myös näytettävä oma paikkansa entistä vahvemmin. On oltava jatkuvasti enemmän ja tuotettava suurempia ja laadukkaampia tuloksia. Nostetaan omaa suoritusta jalustalle ja kerrotaan, mitä juuri minä olen tehnyt. Korostetaan omaa osaamista. Tiimityö vaatii vahvoja yksilöitä ja avointa kommunikaatiota. Siinä vaiheessa, kun joku miettii vain omaa suoritustaan ja tahtoo saada vain sen ”oman projektinsa” valmiiksi, ollaan menty jo ohi yhteisen tavoitteen. Joko viestintä tiimin kesken on pielessä tai sitten yksi jäsenistä ei ole sisäistänyt yhteistä päämäärää. Kun yksi tiimin jäsen jättää muut yksin ja lähtee paahtamaan pitkin omaa latuaan, tuntevat muut olonsa petetyiksi. Tiimihenki alkaa rakoilla ja samalla syntyy epävarma olo. Luottamus toisen tuesta katoaa. Vahvoista yksilöistä jokainen alkaa pikkuhiljaa suorittaa vain omaa tonttiaan. Ei ole enää meidän projektiamme, on vain minun projektini tai sen jokun muun työt. Hyötyykö yritys sitten tällaisista projekteista, joissa yhden laadukkaan ja pitkään pureskellun tuotoksen sijasta on yksi vähän sinne päin suoritettu tuotos? Voin kertoa, ei hyödy. Mennään pitkälle metsään.

Kun jokaiselle annetaan vapaus olla oma itsensä, kunnioitetaan toisen ammattitaitoa ja luotetaan jokaisen suorittavan täydellä sykkeellä, syntyy vahva tiimi

Me ihmiset olemme kaikki erilaisia ja harvoin löytyy tiimiä, jossa jokainen olisi samanlainen. Tiimi ei ole välttämättä kaveriporukka, mutta sitä se parhaimmilllaan on. Kun jokaiselle annetaan vapaus olla oma itsensä, kunnioitetaan toisen ammattitaitoa ja luotetaan jokaisen suorittavan täydellä sykkeellä, syntyy vahva tiimi. Usein tässä tilanteessa myös syntyy upeita tuloksia, joihin jokainen uskoo ja tahtookin panostaa. Lopulta, kun työ saadaan valmiiksi, sitä juhlitaan yhdessä. Lopputulos on jokaiselle yhtä tärkeä ja jokainen kokee tehneensä hyvää työtä. Tasapuolisesti.

Afterworkkien keskustelu päättyi siihen, että jokainen meistä lupasi jatkossa itse omalla työllään edistää tiimityötä ja yrittää toimia entistä avoimemmin omalla työpaikallaan. Lupaisitko sinä tehdä saman? Lupaisitko tuoda oman vahvan suorittamisesi osaksi entistä vahvempaa tiimiä? Lupaisitko jakaa tätä ajatusta myös koko firmalle, jotta tiimienkin rajat rikkoutuisivat ja syntyisi entistä avoimempi työympäristö?

Loppuun tahdon vielä jakaa viime viikon kohokohdan, josta tämäkin teksti sai oikeastaan alkunsa: ”Marissa me tehtiin tosi hyvää duunia, hyvä me!” Aivan mahtava lausahdus, joka jäi kaikumaan mieleen pitkäksi aikaa. Niinpä, hyvä me. Ei minä, minä, minä, vaan Me.

Paluu sorvin ääreen

Heinäkuuta ei olla vielä taputeltu aivan loppuun ja Pori Jazzitkin saatiin vasta päätökseen, mutta tosiasia on se, että lomat eivät kestä kenellekään ikuisesti. Itselläni lomat siintävät vasta elokuun paremmalla puolella, mutta koska havaitsin pientä murehtimista töihin paluun puolesta lähipiirissäni, päätin tarttua aiheeseen ja kirjoittaa ylös muutaman oman vinkkini.

Toivottavaa tottakai olisi, että töihinpaluu olisi aina mukavaa, mutta koska lomailukin on sitä yhtälailla, on paluu työn ääreen joskus hieman nihkeää. Vaikka kuinka hyvän työpaikan olisikin onnistunut löytämään niin loma on aina loma. Olisihan se unelmien täyttymys, jos voisi jatkaa puuhastelua mökillä viikosta toiseen ja nukkua pitkään joka aamu, mutta koska elämä on, lainatakseni erästä suurta pinkkiä logoa kantavaa yritystä, on palattava töihin.

Mitä sitten  kannattaa tehdä, jotta paluu työpöydän ääreen sujuisi mutkattomammin?

  • Nuku hyvin edellisenä viikonloppuna. Tosi tylsä vinkki, mutta kylmä fakta on, että huonosti nukutut yöt väsyttävät. Tottakai voit reivata loman loppuun saakka, mutta kunnon unien jälkeen töihin paluu tuntuu helpommalta. Toisaalta, en myöskään nukkuisi aivan liikaa viikonloppuna ettei ole ihan ylitsepääsemättön vaikeaa nousta maanantaina ylös. Tasapaino on kai avainsana tähän, ei liikaa eikä liian vähän.
  • Aloita ensimmäinen aamu lähtemällä lenkille. Lyhyt kävelykin riittää tai joku muu kunnon hikitreeni. Kun olet aloittanut jo aamusta liikkumisen, tiedät loppupäivän olevan vapaa. Uuden harrastuksen aloittaminen syksyllä ei myöskään ole koskaan huono idea. Saat uutta virtaa ja viikot kuluvat nopeasti. Ai mitä, onko kohta jo joululoma? 
  • Oletko aamu-uninen ja jopa usein kiukuttaa ennen aamukahvia? Älä aloita maanantaita aamulenkillä, vaan tee päinvastoin. Ota aamu rennosti ja tee suunnitelmia myöhemmäksi. Sovi työpäivän päälle treffit tai jotain muuta mitä odottaa. Ei jokainen meistä vain liiku aamulla aikaisin mihinkään tai lähde iloisena aamiaiselle työkaverin kanssa. Se pitää vain hyväksyä ja ottaa rennosti. Kyllä se omakin kroppa käynnistyy pikkuhiljaa.
  • Anna itsellesi aikaa. Älä yritän selvitä kuukauden takaisia sähköpostejasi ensimmäisinä tunteina, vaan anna itsellesi se rauha, että teet kaiken omaan tahtiisi. Käy läpi tapahtumia, juttele ihmisille kahvihuoneessa, lue meilit rauhassa ja palaudu työmoodiin. Rauhassa tilanne on helpompi ottaa haltuun ja työkaveritkin nauttivat enemmän rauhallisesta toiminnasta kuin säntäilystä joka puolelle. Jos alkaa heti sohimaan joka paikkaan, voi usein jäädä monia asia huomaamatta. Anna siis itsellesi aikaa, hyödyt siitä myöhemmin.

Vinkkini olivat lyhykäisyydessään siinä, sillä en koe asiaa niin kovin monimutkaiseksi. Siltikin myös nämä asiat usein unohtuvat ja syynä varmasti on myös se, että ne otetaan liian itsestäänselvyytenä ja yritetään liikaa ja liian nopeasti. Unirytmi saattaa lomalla monesta meillä muuttua ja sen kääntäminen normaaliin onkin oma työnsä. Suurinta osaa meistä taitaa ahdistaa se kaaos, joka työpöydällä odottaa loman jäljiltä. Kuinkakohan monta sataa meiliä siellä on lukematta? Kun samalla mielessä vielä liplattaa mökkilaiturin laineet ja olo on kuin haravalla päähän lyöty, ei ole mitään äkkipalautumista työhön. Ihmisiä me tässä kaikki olemme ja siinä missä päiväunien jälkeen on aivan pöllämystynyt olo, tapahtuu sama pitkän loman jälkeen. Tärkeintä onkin, että antaa itselleen aikaa palautua työn äärelle.

Odotan innolla lomaani, mutta aivan varmasti odotan sen jälkeen paluuta töihin. Ei nimittäin ole parempaa kuin hyvin sujuva arki omine rutiineineen ja kivat työkaverit, joiden kanssa on siistiä tehdä yhdessä töitä. Ehkä sinäkin nautit samoista asioista aivan yhtä paljon kuin lomasta? 

Tsemppiä sorvin ääreen paluuseen ja meille jotka lomailemme vasta myöhemmin: Hyvä me! Elokuusta tulee upea lomakuukausi!